Systemoidussa katsauksessa ja meta-analyysissä «Opdam NJ, van de Sande FH, Bronkhorst E ym. Longev...»1 tarkasteltiin potilaan, materiaalin ja hammastyypin vaikutuksia väli- ja poskihampaiden yhdistelmämuovien elinaikaan (survival). Katsausta varten tehtiin artikkelihaut englanninkielisistä lääketieteellisistä tiedekannoista (PubMed/MEDLINE, Cochrane Central Register of Controlled Trials, Web of Science (ISI) ja Scopus) tammikuusta 1990 helmikuuhun 2013. Kirjallisuushaun tuloksena saatiin 1 551 artikkelia, joista jäi duplikaattien poiston jälkeen 1 194 artikkelia jäljelle tarkempaa analysointia varten
Katsauksen valituilta tutkimuksilta vaadittiin seuraavat kriteerit: pitkittäistutkimukset II-luokan tai I- ja II-luokan pysyviin väli- ja poskihampaisiin suoralla tekniikalla tehdyistä yhdistelmämuovipaikoista, vähintään 5 vuoden seuranta-aika ja vähintään 20 paikan evaluointi viimeisellä käynnillä. Lisäksi saatavilla tuli olla alkuperäisten tutkimusten tiedostot, joista selvitettiin käytetyt materiaalit, alustäytemateriaalien käyttö, paikka-aineen epäonnistumisen syy, ja jos oli saatavilla, potilaan kariesriskin arvio.
Katsauksesta suljettiin pois seuraavat: maitohammastutkimukset, etuhampaiden yhdistelmämuovipaikat, epäsuorat täytteet ja oikomiseen ja juurihoitoon liittyvät tutkimukset.
Hakukriteerit täytti 25 tutkimusta, joista 12 tutkimusta hyväksyttiin analysoitavaksi, kun tutkijat luovuttivat alkuperäiset aineistot käyttöön. Katsaukseen saatiin analysoitavaksi yhteensä 2 816 yhdistelmämuovipaikkaa, joista 596 oli epäonnistunut seurannan aikana.
Katsauksessa havaittiin, että 1. vuoden aikana yhdistelmämuovipaikkojen yleisin epäonnistumisen syy oli endodonttiset komplikaatiot. Seuranta-aikojen lopussa yleistyivät sekundäärikariesvauriot ja fraktuurat.
Yhdistelmämuovipaikkojen vuosittainen menetys (AFR) oli 5 vuoden seurannassa 1,8 % ja 10 vuoden seurannassa 2,4 %. Kirjoittajat arvioivat, että väli- ja poskihampaiden yhdistelmämuovipaikkojen elinaika oli keskimääräisesti hyvä isossa aineistossa.
Analyyseissä selvisi myös, että korkean kariesriskin potilailla oli suurempi riski paikkojen epäonnistumiselle (HR 2,44, p < 0,001) välihampaissa ja (HR 3,04, p < 0,001) poskihampaissa. Epäonnistuneet paikat ilmoitettiin seuranta-ajan päätyttyä vuosittaisina epäonnistumisprosentteina AFR (Annual failure rate). Kariesriskin vaikutusta arvioitiin ilmoittamalla epäonnistumisprosentit erikseen matalan riskin ja keski/korkean riskin potilaille. 10 vuoden seuranta-ajan jälkeen todettiin, että keski/korkean kariesriskin potilailla oli AFR 4,1/4,6 % verrattuna matalan riskin potilaisiin, joiden AFR oli 1,6 %. Riskipotilaiden paikkojen onnistuminen kuvattiin myös Kaplan–Meierin elinkäyrillä, joista näkyi korkean ja keskiriskin karispotilaiden paikkojen huonompi onnistuminen.
Kommentti: Analyyseistä ei käy ilmi kariesriskin määritys. Varsinkin keskiriskin potilaat on käytännössä vaikea erottaa korkean riskin potilaista suomalaisessa väestössä. Tutkimuksissa keski- ja korkean riskin potilaiden paikkojen välillä ei löytynyt selvää eroa paikkojen onnistumisessa, mutta matalan riskin potilailla paikkojen onnistuminen oli tilastollisesti merkitsevästi parempaa.
Uudessa suomalaistutkimuksessa «Leinonen J, Vähänikkilä H, Raninen E ym. Corrigend...»2 todettiin vähentyneen syljenerityksen suurentavan lasi-ionomeeri- ja yhdistelmämuovipaikkojen paikkojen menettämisen riskiä merkitsevästi. AFR oli vähentyneen syljenerityksen ryhmissä 10,6–20,9 % ja kontrolliryhmässä 5,3 %.