Battelinon «Battelino T, Phillip M, Bratina N ym. Effect of co...»1 satunnaistetun ja kontrolloidun monikeskustutkimuksen tarkoituksena oli selvittää jatkuvan glukoosiseurannan vaikutusta hypoglykemioihin.
Potilaat (n = 120) olivat insuliinipumppu- tai monipistoshoidossa olevia, iältään 10–65-vuotiaita, joilla tyypin 1 diabeteksen diagnoosista oli yli 1 vuosi ja joiden HbA1c oli < 7,5 %. Potilaat satunnaistettiin joko jatkuvaan glukoosiseurantaan (CGM) tai sormenpäämittauksiin (SMBG) (tässä ryhmässä tehtiin sokkosensoroinnit joka toinen viikko 5 vuorokautta kerrallaan). Seuranta-aika oli 26 viikkoa.
Hypoglykemiassa vietetty aika väheni CGM-ryhmässä vs. SMBG-ryhmässä: 0,48 ± 0,57 vs. 0,97 ± 1,55 t/vrk. HbA1c oli myös matalampi tutkimuksen lopussa CGM-ryhmässä vs. SMBG-ryhmässä: 6,69 vs. 6,95 %, P = 0,008. Normoglykeemisen ajan kesto/vrk (3,9–10,0 mmol/l) oli pidempi CGM-ryhmässä kuin SMBG-ryhmässä: 17,6 t/vrk vs. 16,0 t/vrk, P = 0,009.
JDRF:n satunnaistetun ja kontrolloidun monikeskustutkimuksen «Bode B, Beck RW ym. Sustained benefit of continuou...»2 tarkoituksena oli selvittää jatkuvan glukoosisensoroinnin pitkäaikaisvaikutuksia aikuisilla tyypin 1 diabetespotilailla.
Tutkimukseen otettiin insuliinipumppu- tai monipistoshoidossa olevia ≥ 25-vuotiaita potilaita (n = 83), jotka satunnaistettiin CGM-ryhmään vs. sormenpäämittauksiin, HbA1c oli ≥ 7,0 % (n = 49) tai < 7,0 % (n = 34). Insuliinipumppuhoitoisia potilaita oli 90 % (n = 75) ja monipistoshoitoisia potilaita 10 % (n = 8). Seuranta-aika oli 12 kuukautta.
Sensoria käytettiin 6 kuukauden kohdalla 7 vrk/vk, 12 kuukauden kohdalla 6,8 vrk/vk. HbA1c laski ≥ 7,0 % -ryhmässä alkutilanteesta → 12 kuukauden seuranta-aikana -0,4 ± 0,6 % (P = 0,001) ja pysyi samana < 7,0 % -ryhmässä (6,4 %). Vaikeiden hypoglykemioiden ilmaantuvuus laski 6 kuukauden kohdalla 21,8 tapausta/100 henkilövuotta ja 12 kuukauden kohdalla 7,1 tapausta/100 henkilövuotta.
HypoCOMPass-tutkimuksen «Little SA, Leelarathna L, Walkinshaw E ym. Recover...»3 tarkoituksena oli selvittää, voidaanko hypoglykemiatuntemukset palauttaa ja vakavat hypoglykemiat estää tyypin 1 diabetespotilailla. Kyseessä oli satunnaistettu, kontrolloitu tutkimus.
Tutkimuksessa oli 18–74-vuotiaita potilaita (n = 96), jotka eivät tunnistaneet hypoglykemioita (Gold score ≥ 4). Potilaat jaettiin ensin HbA1c:n mukaan: < 8 % tai ≥ 8 % ja satunnaistettiin sen jälkeen 4 ryhmään: monipistoshoito + sormenpäämittaukset, monipistoshoito + jatkuva glukoosisensorointi, insuliinipumppu + sormenpäämittaukset tai insuliinipumppu + jatkuva glukoosisensorointi. Koko potilasjoukolle annettiin etukäteen koulutusta ja ohjeet, miten hypoglykemioihin tulee reagoida, ja insuliinin titrausohjeet. 4 viikon välein toteutettiin käynnit, puhelinkontaktit olivat viikoittaisia. Ensisijainen päätemuuttuja oli hypoglykemiatuntemusten palautuminen ja toissijainen päätemuuttuja vakavien hypoglykemioiden esiintyvyys.
Kaiken kaikkiaan hypoglykemiat (≤ 3 mmol/l) vähenivät seuranta-aikana ilman huononemista HbA1c:ssa. Hypoglykemiatuntemuksien tunteminen parani hieman (Gold score 5,1 ± 1,1 → 4,1 ± 1,6; P = 0,0001) ja vakavien hypoglykemoiden määrä väheni (8,9 ± 13,4 → 0,8 ± 1,8 episodia/henkilövuosi; P = 0,0001). Hoitomuotojen välillä ei todettu eroja. Glukoosisensoria ei käytetty kuin keskimäärin 57 % ajasta, 17 potilasta käytti sensoria yli 80 % ajasta. Niillä potilailla, jotka käyttivät sensoria yli 50 % ajasta, oli vähemmän hypoglykemioita ja paras glykeeminen kontrolli.
SWITCH-tutkimuksessa «Battelino T, Conget I, Olsen B ym. The use and eff...»4 haluttiin selvittää jatkuvan glukoosisensoroinnin hyötyjä tyypin 1 diabeteksen insuliinipumppuhoidossa.
Kyseessä oli satunnaistettu ja kontrolloitu monikeskustutkimus vaihtovuoroasetelmalla: kukin potilas satunnaistettiin ensin joko sensoroivaan tai kontrolliryhmään, ja 6 kuukauden kuluttua pidettiin 4 kuukauden puhdistusjakso, jonka jälkeen tutkittavat vaihtoivat toiseen ryhmään. Tutkimukseen otettiin 6–70-vuotiaita potilaita (n = 153), joiden HbA1c oli lähtötilanteessa 7,5–9,5 %.
Sensoroinnin aikana HbA1c laski (aluksi 8,47 %, lopussa 8,04 %, P < 0,001). Sensorointitauon aikana HbA1c palautui aikaisemmalle tasolle. Hypoglykemiassa vietetty aika (< 3,9 mmol/l) väheni sensorointiryhmässä 19 min vs. 31 min/vrk, P = 0,009. Vakavien hypoglykemioiden määrässä ei ollut eroa. Sensorointijaksolla normoglykemian kesto vuorokaudessa oli pidempi kuin kontrollijaksolla: 669 ± 208 min/vrk vs. 774 ± 232 min/vrk, P < 0,001.
Choudharyn «Choudhary P, Ramasamy S, Green L ym. Real-time con...»5 tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, vähenevätkö vakavat hypoglykemiat jatkuvan sensoroinnin aikana tyypin 1 diabetesta sairastavilla potilailla, jotka eivät tunne hypoglykemioita.
Kyseessä oli retrospektiivinen tutkimus, jossa oli insuliinipumppu- tai monipistoshoidossa olevia potilaita ja osalla pumppupotilaista oli matalan pysäytys -toiminnolla varustettu pumppu. Potilaat (n = 35) olivat iältään 43,2 ± 12,4 vuotta, eivät tunnistaneet hypoglykemioita ja olivat käyttäneet jatkuvaa glukoosisensorointia yli 1 vuoden ajan. Gold score oli alussa > 4.
Potilaiden vakavat hypoglykemiat vähenivät huomattavasti: 8,1 ± 13 → 0,6 ± 1,2 tapahtumaa/vuosi (P = 0,005). HbA1c laski: 8,1 ± 1,2 % → 7,6 ± 1,0 % vuoden aikana (P = 0,005). Gold score ei kuitenkaan muuttunut: 5,1 ± 1,5 vs. 5,2 ± 1,9 (P = 0,67). Matalan pysäytys -toiminnolla varustetulla pumpulla tulokset olivat vieläkin paremmat.
Bergenstalin «Bergenstal RM, Tamborlane WV, Ahmann A ym. Effecti...»6 tutkimuksessa haluttiin selvittää, onko jatkuvalla sensoroinnilla + insuliinipumppuhoidolla suotuisia vaikutuksia huonossa hoitotasapainossa olevien tyypin 1 diabetesta sairastavien potilaiden hoitoon.
Kyseessä oli satunnaistettu, kontrolloitu monikeskustutkimus, jossa potilaat satunnaistettiin joko sensoroivalle pumpulle (ei pysäytystoimintoa) tai monipistoshoidolle (insuliinianalogit) + sormenpäämittauksille. Ryhmiä seurattiin 1 vuoden ajan. Tutkimukseen otettiin 485 potilasta, joista 329 oli aikuisia. Iältään potilaat olivat 7–70-vuotiaita. HbA1c oli alussa 7,4–9,5 %. Ensisijainen päätemuuttuja oli muutos HbA1c:ssa, ei hypoglykemiat.
HbA1c laski pumppu + sensori -ryhmässä enemmän kuin kontrolliryhmässä 8,3 % → 7,5 % vs. 8,3 % → 8,1 %. Hoitotavoitteisiin päästiin selvästi useammin pumppuryhmässä. Vakavia hypoglykemioita esiintyi yhtä paljon molemmissa ryhmissä, eikä niiden esiintyvyys lisääntynyt (päinvastoin), kun HbA1c laski alle 7 prosenttiin.
JDRF:n CGM-ryhmä «Beck RW, Hirsch IB ym. The effect of continuous gl...»7 selvitti jatkuvan glukoosiseurannan etuja potilailla, joilla oli hyvässä hoitotasapainossa oleva tyypin 1 diabetes. Kyseessä oli satunnaistettu, kontrolloitu monikeskustutkimus.
Potilaat (n = 129) olivat insuliinipumppu- tai monipistoshoidossa, iältään 8–69-vuotiaita, ja heidät satunnaistettiin joko jatkuvaan sensorointi- tai sormenpäämittausryhmään. HbA1c oli < 7 % hoidon alussa. Seuranta-aika kesti 6 kuukautta. Ryhmiä seurattiin tihennetyin käynnein 4–6 viikon välein, ja puhelinkontaktit toteutuivat käyntien välissä. Ensisijainen päätemuuttuja oli muutos hypoglykemioiden (alle 3,9 mmol/l) kestossa/vrk.
Glukoosiarvoja < 3,9 mmol/l oli vähemmän sensorointi- kuin kontrolliryhmässä (54 vs. 91 min/vrk), mutta ei tilastollisesti merkitsevästi. Glukoosiarvoja alle 3,3 mmol/l oli myös vähemmän sensorointiryhmässä: 18 vs. 35 min/vrk, P = 0,05. Sensorointiryhmässä hypoglykemioiden (< 3,9 mmol/l) ja hyperglykemioiden (yli 10,0 mmol/l) kesto vuorokaudessa oli myös lyhyempi: 377 vs. 491 min/vrk, P = 0,003. Vakavia hypoglykemioita esiintyi molemmissa ryhmissä yhtä paljon (10 vs. 11 %).
Tumminian «Tumminia A, Crimi S, Sciacca L ym. Efficacy of rea...»8 satunnaistetussa ja kontrolloidussa vaihtovuorotutkimuksessa selvitettiin jatkuvan, reaaliaikaisen glukoosisensoroinnin vaikutusta hoitotasapainoon tyypin 1 diabetespotilailla.
Potilailla (n = 20) oli joko monipistoshoito tai insuliinipumppuhoito, he olivat iältään 18–60-vuotiaita, ja heidät satunnaistettiin 2 ryhmään: glukoosisensorointiryhmään (CGM) tai sormenpäämittausryhmään (SMBG). Seuranta-aika oli 6 kuukautta, mitä seurasi 2 kuukauden washout-periodi eli puhdistusjakso, jonka jälkeen tehtiin cross-over eli potilaat vaihtoivat ryhmää. Ensisijainen päätemuuttuja oli HbA1c:n lasku, ja toissijaisia päätemuuttujia olivat hypo- ja hyperglykemiariski (AUC < 3,9 mmol/l/vrk ja AUC >11,1 mmol/l/vrk, vastaavasti) ja verensokerivaihtelu.
14 potilasta (8 monipistos- ja 6 insuliinipumppupotilasta) käytti CGM:ää ≥ 40 % ajasta. Heillä HbA1c laski merkittävästi CGM:n aikana: 7,76 % ± 0,4 vs. 8,54 % ± 0,4, p < 0,05 vs. SMBG (8,42 % ± 0,4 vs. 8,56 % ± 0,5, p = 0,2). Monipistoshoitoryhmässä verensokerivaihtelu ja hypo- ja hyperglykemian riski vähenivät enemmän kuin insuliinipumppuhoitoryhmässä.
O'Connellin työssä «O'Connell MA, Donath S, O'Neal DN ym. Glycaemic im...»9 selvitettiin sensoroivan pumpun vaikutusta glykeemiseen kontrolliin verrattuna tavanomaiseen insuliinipumppuhoitoon. Kyseessä oli avoin, satunnaistettu, kontrolloitu monikeskustutkimus, johon otettiin tyypin 1 diabetesta sairastavia potilaita (n = 77), jotka olivat iältään 13–40-vuotiaita ja joiden HbA1c oli ≤ 8,5 %. Potilaita ei koulutettu sensoroivan pumpun käyttöön millään lailla! Seuranta-aika oli 3 kuukautta. Ensisijainen päätemuuttuja oli aika verensokeritavoitteessa (4–10 mmol/l). Toissijaisia päätemuuttujia olivat HbA1c-muutos, hypoglykemioiden (≤ 3,9 mmol/l) ja hyperglykemioiden (≥ 10 mmol/l) kesto vuorokaudessa sekä verensokerivaihtelu. Nämä arvioitiin tutkimuksen lopussa. Ryhmiä vertailtiin keskenään, mutta ei otettu huomioon sitä, mikä tilanne oli alussa.
HbA1c oli tutkimuksen lopussa 0,43 % matalampi interventio- kuin kontrolliryhmässä. Eroa normoglykemian, hypoglykemian tai hyperglykemian kestossa tai verensokerivaihtelussa ei todettu. Niillä, jotka käyttivät sensoria ≥ 70 % ajasta, oli 0,51 % parempi HbA1c kuin niillä, jotka käyttivät sensoria alle 70 % ajasta.
Floydin tekemä meta-analyysi «Floyd B, Chandra P, Hall S ym. Comparative analysi...»10 jatkuvan glukoosisensoroinnin vaikutuksista HbA1c-arvoon ja hyper- sekä hypoglykemioihin verrattuna sormenpäämittauksiin.
Meta-analyysi käsitti RCT:t ja Cochrane-katsaukset, jotka valittiin mukaan vuosien 1966–2009 Medline-haun ja vuosien 1980–2009 EMBASE-haun perusteella. Tutkimuspopulaatio koostui tyypin 1 diabetesta sairastavista aikuisista potilaista (n = 1 188).
Jatkuvan glukoosisensoroinnin todettiin olevan yhteydessä parempaan metaboliseen kontrolliin tyypin 1 diabetespotilailla: HbA1c laski sekä lyhyellä että pidemmällä seuranta-ajalla, ja hypo- sekä hyperglykemioiden kesto väheni verrattuna sormenpäämittauksiin. Hypoglykemioiden määrässä ei todettu eroa.
Beckin «Beck RW, Riddlesworth T, Ruedy K ym. Effect of Con...»11 työssä tutkittiin jatkuvan glukoosisensoroinnin vaikutusta hoitotasapainoon ja verensokerivaihteluun aikuisilla monipistoshoidetuilla tyypin 1 diabeetikoilla Yhdysvalloissa. Kyseessä oli satunnaistettu, kontrolloitu, avoin monikeskustutkimus, N = 158, ikä 48 ± 15 vuotta, HbA1c alussa 7,5–9,9 %. Seuranta-aika oli 24 viikkoa. Kontrolliryhmässä tehtiin tavanomainen verensokerimittaus sormenpäästä. Ensisijainen päätemuuttuja oli muutos HbA1c-arvossa, toissijaisia päätemuuttujia olivat muun muassa hypoglykemian kesto/vrk ja verensokerivaihtelu.
Tutkimuksen lopussa HbA1c-arvo parani sensorointiryhmässä 1,0 % ja kontrolliryhmässä 0,4 %. Hypoglykemioiden (< 3,9 mmol/l) kesto/vrk oli lyhyempi sensorointiryhmässä verrattuna kontrolliryhmään: 43 min/vrk vs. 80 min/vrk, P = 0,002.
Lindin työssä «Lind M, Polonsky W, Hirsch IB ym. Continuous Gluco...»12 tutkittiin jatkuvan glukoosisensoroinnin vaikutusta hoitotasapainoon ja verensokerivaihteluun aikuisilla monipistoshoidetuilla tyypin 1 diabeetikoilla, jotka eivät olleet saavuttaneet hyvää HbA1c-tasoa. Kyseessä oli satunnaistettu, avoin monikeskustutkimus ja ristikkäisasetelma. Seuranta-aika oli 26 viikkoa, mitä seurasi 17 viikon washout-jakso, jonka jälkeen tehtiin hoitomuodon vaihto. Ensisijaisena päätemuuttujana oli muutos HbA1c:ssa ja toissijaisina muun muassa verensokerivaihtelu ja hypo- ja hyperglykemioiden kesto.
HbA1c laski sensoroinnin aikana -0,43 % (95 % luottamusväli -0,57 – -0,29 %, P < 0,001) enemmän kuin tavanomaisten verensokerimittauksien ollessa käytössä. Hypoglykemioiden kesto oli sensoroinnin aikana 2,8 % vuorokaudesta vs. 4,8 % vuorokaudesta tavanomaisten verensokerimittauksien ollessa käytössä.
HypoDE-tutkimus «Heinemann L, Freckmann G, Waldenmaier D ym. Real-t...»13 selvitti jatkuvan glukoosisensoroinnin (CGM) vaikutusta hypoglykemioiden esiintyvyyteen tyypin 1 diabetespotilailla, joiden hypoglykemiatuntemukset olivat heikentyneet tai joilla oli ollut vakava hypoglykemia edellisen vuoden aikana. Kyseessä oli 6 kuukauden avoin, satunnaistettu, kontrolloitu monikeskustutkimus 12 saksalaisella klinikalla. Diabeteksen hoitomuotona oli monipistoshoito.
Tutkimukseen osallistui 149 potilasta, joille tehtiin ensin 28 vuorokauden sokkosensorointi ja tämän jälkeen satunnaistaminen CGM- ja sormenpäämittausryhmään 26 viikoksi. Kontrolliryhmässä sokkosensorointi toteutettiin viikoilla 22–26. Ensisijainen päätetapahtuma oli hypoglykemioiden (alle 3 mmol/l, yli 20 min ajan) määrä, toissijaisina yölliset hypoglykemiat, hyperglykemioiden (>10 mmol/l) osuus, normoglykemian (3,9–10 mmol/l) osuus, glukoosivariabiliteetti ja HbA1c.
Hypoglykemioiden lukumäärä / 28 vrk väheni CGM-ryhmässä 10,8 ± 10 vs. 3,5 ± 4,7 kpl, kontrolliryhmässä puolestaan tilanne pysyi samana: 14,4 ± 12,4 vs. 13,7 ± 11,6 kpl (p ryhmien välillä < 0,0001). Hypoglykemioiden ilmaantuvuus väheni CGM-ryhmässä 72 %. Myös yöllisten hypoglykemioiden määrä laski CGM-ryhmässä vs. kontrolliryhmässä: 2,3 ± 2,4 1,0 ± 1,0 kpl / 28 vrk vs. 2,4 ± 2,6 2,7 ± 2,8 kpl/vrk, p < 0,0001. Normo- tai hyperglykemian osuudessa ei todettu eroja, ei myöskään HbA1c:ssa tai glukoosivariabiliteetissa.
GOLD-3-tutkimuksessa «Olafsdottir AF, Polonsky W, Bolinder J ym. A Rando...»14 selvitettiin jatkuvan glukoosisensoroinnin (CGM) vaikutusta hypoglykemioihin tyypin 1 diabetes + monipistoshoito -potilailla. Tutkimuspopulaatio oli sama kuin aiemmin esitellyssä GOLD-tutkimuksessa «Lind M, Polonsky W, Hirsch IB ym. Continuous Gluco...»12, seuranta-aika pidentyi 69 viikkoon, n = 161. Ensisijainen päätetapahtuma oli yöllisten ja päiväaikaisten hypoglykemioiden (< 3,9 mmol/l tai < 3,0 mmol/l) kesto, toissijaisina hypoglykemioihin liittyvät elämänlaadulliset kysymykset sekä glukoosivariabiliteetti (CV (%) eli variaatiokerroin: keskihajonta jaettuna keskiarvolla *100).
Yöllisten hypoglykemioiden kesto väheni CGM-ryhmässä vs. kontrolliryhmässä: < 3,9 mmol/l: 10,2 vs. 19,6 min/yö (p < 0,001), < 3,0 mmol/l: 3,1 vs. 8,9 min/yö (p < 0,001). Myös päiväaikaisten hypoglykemioiden kesto väheni vastaavasti: 29 vs. 49 min, p < 0,001 ja 8 vs. 18 min, p < 0,001. Hypoglykemiapelko väheni ja glukoosivariabiliteetti väheni CGM-ryhmässä: 0,37 vs. 0,4, p < 0,001.
I HART CGM -tutkimuksen «Reddy M, Jugnee N, Anantharaja S ym.Switching from...»15 jatkotutkimuksessa selvitettiin CGM:n vaikutusta hypoglykemioihin verrattuna iCGM (FGM, Libre) -glukoosiseurantaan niillä tyypin 1 diabetespotilailla, joilla on suuri hypoglykemiariski (Gold score 4–5, vakava hypoglykemia edeltävästi). Alkuperäisessä tutkimuksessa verrattiin iCGM:ää ja CGM:ää 8 viikon ajan, ja tässä jatkotutkimuksessa ne potilaat, jotka halusivat, saivat jatkaa vielä 8 viikkoa CGM:llä. iCGM-potilaille tarjottiin mahdollisuus vaihtaa CGM-ryhmään, ja kaikki potilaat halusivat vaihtaa. Tutkimukseen otettiin mukaan 40 potilasta. Tutkimusasetelmana oli prospektiivinen satunnaistettu tutkimus, ja potilaiden ikä oli 49,5 vuotta (37,5–63,5 vuotta). Kaikkia jatkotutkimuksen päätemuuttujia pidettiin toissijaisina: hypoglykemioiden (alle 3,0 mmol/l) osuus, aika tavoitealueella ja hyperglykemioiden (> 7,8 mmol/l, > 10 mmol/l ja > 15 mmol/l) osuus ja vaikeiden hypoglykemioiden osuus.
Vaihdettaessa iCGM:stä CGM:ään hypoglykemioiden osuus pieneni merkitsevästi: 5 % (3,7–8,6 %) vs. 0,8 % (0,4–1,9 %), p < 0,0001, kun taas ryhmässä, joka jatkoi CGM:llä, osuus pysyi samana: 1,3 % (0,4–2,8 %) vs. 1,3 % (0,8–2,5 %), p = 0,82. Aika tavoitealueella kasvoi myös vaihdettaessa iCGM:stä CGM:ään: 60 % (54,5–67,8 %) vs. 67,4 % (56,3–72,4 %), p = 0,02. CGM-ryhmässä osuus pysyi samana.
Comisair-tutkimuksessa «Soupal J,Petruzelkov L,Grunberger G ym. Glycemic O...»16 seurattiin 94:ää potilasta (> 18-vuotiaita, tyypin 1 diabetes yli 2 vuoden ajan, HbA1c lähtötilanteessa 7,0–10 % / 53–86 mmol/mol) 3 vuoden ajan. Kyseessä oli satunnaistamaton, prospektiivinen "real-life" -tutkimus, jossa oli mukana 4 potilasryhmää: jatkuva ajantasainen glukoosisensorointi + MPH (n = 22), jatkuva ajantasainen glukoosisensorointi + insuliinipumppu (n = 26), sormenpäämittaukset + MPH (n = 21) ja sormenpäämittaukset + insuliinipumppuhoito (n = 25).
Ensisijaisena päätemuuttujana oli HbA1c 3 vuoden seurannan jälkeen, toissijaisina muutos glukoosivariabiliteetissa, sensorin glukoosiarvon keskiarvo ja standardideviaatio, aika tavoitealueella (3,9–10 mmol/l), hypoglykemian (< 3,9 mmol/l), hypoglykemian ilmaantuvuus, sensorin käyttöaika prosentteina/vrk ja muutos insuliinibolusten määrässä.
Jatkuvan ajantasaisen sensoroinnin ryhmissä HbA1c oli matalampi (MPH-ryhmässä 7,0 % / 53 mmol/mol, p = 0,0002 ja insuliinipumppuhoidossa 6,9 % / 52 mmol/mol, p < 0,0001) kuin sormenpäämittausryhmissä (MPH: 8,0 % / 64 mmol/mol, p = 0,3574 ja insuliinipumppuhoidossa: 7,7 % / 61 mmol/mol, p = 1,000). Aika tavoitealueella parani myös sensorointiryhmissä enemmän kuin sormenpäämittausryhmissä (MPH-ryhmässä 48,7 % → 69 %, p < 0,0001, insuliinipumppuryhmässä 50,9 % → 72,3 %, p < 0,0001 vs. MPH- ja insuliinipumppuryhmä 50,6 % → 57,8 %, p = 0,0114). Myös hypoglykemiassa vietetty aika väheni sensorointiryhmässä (MPH: 9,4 % → 5,5 %, p = 0,0387, insuliinipumppuhoito: 9,0 % → 5,3 %, p = 0,0235), sormenpäämittausryhmässä tätä ei ollut nähtävissä. Vakavia hypoglykemioita oli sensorointiryhmissä 2 kpl ja sormenpäämittausryhmissä 5 kpl.
Kommentti koko näytönastekatsaukseen: Glukoosisensoreiden tekniikka ja tarkkuus ovat parantuneet viime vuosina erittäin paljon, mikä väistämättä vaikuttaa tuloksiin. Siksi tarkasteluun otettiin vuotta 2009 aikaisemmat tutkimukset meta-analyysin muodossa. Varsin monessa työssä hypoglykemiat eivät olleet ensisijainen päätemuuttuja.