Wilfleyn ym. (2010) yhdysvaltalaisessa satunnaistetussa vertailututkimuksessa «Wilfley DE, Welch RR, Stein RI ym. A randomized co...»1 162 ahmintahäiriötä (BED) sairastavaa aikuista (ikä 45,2 ± 9,6 vuotta, 134 naista, 28 miestä) satunnaistettiin saamaan joko interpersoonallista terapiaa (IPT) (N = 81) tai ohjattua kognitiivis-behavioraalista itsehoitoa (KBT) (N = 81).
Molemmat interventioryhmät saivat 20 kertaviikkoista, 90 minuutin mittaista ryhmämuotoista terapiaistuntoa. Kaikki osallistujat arvioitiin haastattelemalla (EDE, Eating Disorder Examination, **Fairburn & Cooper, 1993) lähtötilanteessa, heti interventiojakson päätyttyä sekä neljän kuukauden välein yhden vuoden seurantaan asti.
Intervention aloittaneista 158 (97,5 %) jatkoi intervention loppuun asti. Yhden vuoden seurannassa tavoitettiin 133 potilasta (82,1 %) kaikkiin seuranta-arvioihin.
Kuuden kuukauden intervention jälkeen ryhmät eivät eronneet tilastollisesti merkittävästi toisistaan ahmimisen loppumisessa (IPT-ryhmässä 59/81 (73 %) potilaasta ja KBT-ryhmässä 64/81 (79 %) potilaasta oli lopettanut ahmimisen). 12 kuukauden seurannassa ryhmät eivät niin ikään eronneet tilastollisesti merkittävästi toisistaan ahmimisen loppumisessa: ahminnat oli saanut loppumaan 98/162 potilaasta (61 %) (IPT-ryhmässä 50 (62 %) potilasta ja KBT-ryhmässä 48 (59 %) potilasta). Ryhmät eivät myöskään eronneet toisistaan vaikutuksessa muiden syömishäiriöoireiden vähenemiseen interventiojakson loputtua tai seurannassa. Vaikka ruokavalion rajoittuneisuus väheni nopeammin KBT-ryhmässä, ajallisessa seurannassa IPT ei eronnut KBT:sta. Sekä KBT että IPT osoittautuivat yhtä tehokkaiksi lopettamaan ahminnat, vähentämään ahmintoja subkliiniselle tasolle ja tuottamaan kliinisesti merkittävä väheneminen muissa syömishäiriöoireissa yhden vuoden seurannassa.
Hilbert ym. (2012) yhdysvaltalaisessa seurantatutkimuksessa «Hilbert A, Bishop ME, Stein RI ym. Long-term effic...»2 arvioitiin 58 ahmintahäiriötä sairastavaa (BED) potilasta neljä vuotta sen jälkeen, kun he olivat osallistuneet satunnaistettuun hoitointerventiotutkimukseen (Wilfley ym., ks. tutkimus «Wilfley DE, Welch RR, Stein RI ym. A randomized co...»1). Seuranta oli osa laajempaa hoitointerventiotutkimusta, ja siihen valittiin ensimmäiset 90 interventiotutkimukseen osallistunutta potilasta (ensimmäiset viisi kohorttia, N = 90/162, 71 naista, 19 miestä, ikä 44,9 ± 10,2 vuotta). Tutkimukseen osallistujat satunnaistettiin saamaan joko kognitiivis-behavioraalista (KBT, N = 45) tai interpersoonallista terapiaa (IPT, N = 45).
Molemmat interventio-ohjelmat koostuivat 20 viikoittaisesta, 90 minuutin pituisesta ryhmätapaamisesta ja kolmesta yksilöllisestä tapaamisesta. Osallistujat haastateltiin EDE-haastattelun avulla (EDE, Eating Disorder Examination, **Fairburn & Cooper, 1993), ja he täyttivät EDE-Q-itsearviointilomakkeet (muun muassa EDE-Q, Eating Disorder Examination Questionnaire, *Fairburn & Beglin, 2008) tutkimuksen alussa, interventiojakson päättyessä sekä vuoden kuluttua hoidon loppumisesta ja lopulta neljä vuotta interventiojakson päätyttyä.
Tutkimukseen alun perin mukaan otetuista 90 potilaasta 89 (98,9 %) osallistui arviointiin hoitojakson päättyessä ja 77 (85,60 %) osallistui yhden vuoden seuranta-arviointiin. Neljän vuoden seurannassa voitiin kaiken kaikkiaan arvioida 58 potilasta alkuperäisestä 90:stä (poistippuneita 32, 35 %, joista 20 KBT- ja 12 IPT-ryhmästä).
Koko neljävuotisen seurantajakson aikana 13/25 (52,0 %) potilasta KBT-ryhmästä ja 13/33 (43,3 %) potilasta IPT-ryhmästä oli onnistunut lopettamaan ahminnat kokonaan. Neljän vuoden seuranta-arvioinnissa ahminnan remission (ei ahmintaa kuluneen kuukauden aikana) oli saavuttanut 64,4 % potilaista (52 % KBT-ryhmästä ja 76,7 % IPT-ryhmästä). Ahmintaoireen väheneminen subkliiniselle tasolle havaittiin 80 % potilaista (72 % KBT-ryhmästä ja 83,9 % IPT-ryhmästä). Muiden syömishäiriöoireiden väheneminen normaalille tasolle havaittiin 58 % potilaista (54,5 % KBT-ryhmästä ja 61,5 % IPT-ryhmästä).
Pitkäkestoisessa, neljän vuoden seurannassa sekä KBT että IPT osoittautuivat yhtä tehokkaiksi lopettamaan ahminnat, vähentämään ahmintoja subkliiniselle tasolle ja tuottamaan kliinisesti merkittävä väheneminen muissa syömishäiriöoireissa. Vaikka KBT ja IPT eivät eronneet toisistaan tilastollisesti merkitsevästi missään seurantajakson vaiheessa, tulokset antoivat viitettä niiden erilaisesta ajallisesta vaikuttavuudesta. Ahmimisen remissio näytti olevan ajallisesti pysyvämpää IPT-ryhmässä siinä missä KBT-ryhmässä vaikutti olevan enemmän relapseja. Myös syömishäiriön muut oireet pysyivät vähäisempinä IPT-ryhmässä koko seurantajakson ajan siinä missä KBT-ryhmässä syömishäiriöoireet näyttivät pahentuvan 1 ja 4 vuoden seurannan välillä. KBT näytti siis tuottavan muutoksen nopeammin siinä missä IPT:n avulla saavutetut muutokset näyttivät ajallisesti pysyvämmiltä.
Wilsonin ym. (2010) yhdysvaltalaisessa satunnaiskontrolloidussa kliinisessä RCT-tutkimuksessa «Wilson GT, Wilfley DE, Agras WS ym. Psychological ...»3 205 ahmintahäiriötä (BED) sairastavaa aikuista (175 naista, 30 miestä, ikä 48,4 ± 11,9 vuotta, BMI 36,4 ± 4,9 kg/m2) satunnaistettiin saamaan joko interpersoonallista terapiaa (IPT) (N = 75), behavioraalista painonpudotusohjelman mukaista hoitoa (N = 64) tai ohjattua kognitiivis-behavioraalista itsehoitoa (KBT-itsehoito) (N = 66).
IPT-ryhmä sai 20 noin tunnin mittaista terapiaistuntoa kuuden kuukauden aikana ja painonpudotusryhmä 20 noin tunnin mittaista ravitsemuksellista ja liikunnallista yksilöllistä ohjaustapaamista. Ohjattu KBT itsehoito perustui Overcoming Binge Eating -itsehoito-oppaaseen (***Fairburn, 1995). Kasvokkain tapahtunut ohjaus toteutettiin kymmenellä noin 25 minuutin pituisella tapaamiskerralla kuuden kuukauden aikana. Kaikki osallistujat arvioitiin haastattelemalla (EDE, Eating Disorder Examination, **Fairburn & Cooper, 1993) lähtötilanteessa, heti interventiojakson päätyttyä, 6, 12 ja 18 kuukauden sekä kahden vuoden kuluttua.
Intervention aloittaneista 86 % jatkoi intervention loppuun asti (80 % KBT-ryhmästä, 91 % IPT-ryhmästä, 80 % painonpudotusryhmästä). Kahden vuoden seurannassa tavoitettiin 80–88 % tutkimukseen alun perin osallistuneista (80 % itsehoitoryhmästä, 88 % IPT-ryhmästä ja 82 % painonpudotusryhmästä).
Kuuden kuukauden intervention jälkeen ryhmät eivät eronneet toisistaan ahmintapäivien määrän vähenemisessä (ahmintapäivien määrä kuukaudessa ennen ja jälkeen intervention KBT 16,6 ja 3,8; IPT 16,1 ja 3,7; painonpudotusryhmä 16,3 ja 4,3). Eroa ei havaittu myöskään ahmimisen remission (ei ahmintoja edeltävän kuukauden aikana) saavuttaneiden määrässä intervention jälkeen ja yhden vuoden seurannassa (KBT 62 % ja 59 %; IPT 67 % ja 55 %; painonpudotusryhmä 64 % ja 50 %) tai muissa syömishäiriöoireissa, kuten painoon, ulkomuotoon ja syömiseen liittyvissä huolissa. Sen sijaan kahden vuoden seurannassa sekä IPT- että KBT-ryhmässä olleista suurempi osa oli saavuttanut ahmimisen remission (KBT 62 %, IPT 64 %) kuin painonpudotusryhmässä olleista (47 %) (F2,192 = 3,6, P < 0,05; OR: painonpudotus vs IPT 2,6; KBT vs IPT 1,2).
* Fairburn CG, Beglin SJ. Eating Disorder Examination Questionnaire. Kirjassa: Fairburn CG (toim.) Cognitive Behavior Therapy and Eating Disorders. New York, NY: Guilford Press 2008
** Fairburn CG, Cooper Z. The Eating Disorder Examination. Kirjassa: Fairburn CG, Wilson GT (toim.) Binge eating nature, assessment, and eating. 12. painos. New York, NY: Guilford Press 1993:317-60
*** Fairburn CG. Overcoming Binge Eating. New York, NY: Guilford Publications 1995