Perkins ym. Cochrane-katsaus «Perkins SJ, Murphy R, Schmidt U ym. Self-help and ...»1, «Self‐help and guided self‐help for eating disorders»1 vuodelta 2009 arvioi 12 satunnaistettua kontrolloitua RCT-tutkimusta ja 3 tapaus-verrokkitutkimusta (CCT), joissa tutkittiin itsenäisen tai ohjatun itsehoidon vaikuttavuutta syömishäiriöoireisiin verrattuna tavanomaiseen hoitoon tai hoitoa saamattomiin.
Neljä tutkimusta käsitteli ahmimishäiriötä (N = 291 potilasta), 3 ahmintahäiriötä (BED) (N = 212) ja 8 epätyypillistä syömishäiriötä (Eating Disorder Not Otherwise Specified = EDNOS). (Näissä oli sekä ahmimishäiriö-, ahmintahäiriö- että EDNOS-potilaita, N = 654). Itsehoito-interventiot olivat selkeästi määriteltyjä ja strukturoituja hoitomuotoja, joissa potilaat seurasivat kognitiivis-behavioraalista (KBT), ahmimishäiriön tai ahminnan hoitoon kehitettyä itsehoito-opasta (*Overcoming Binge Eating, Fairburn 1995, 10 tutkimusta; **Getting Better Bit(e) by Bit(e), Schmidt 1993, 3 tutkimusta; tai muu itsehoito-opas, 2 tutkimusta). Itsehoito toteutettiin joko itsenäisesti (6 tutkimusta), jolloin potilaat seurasivat itsehoito-opasta itsenäisesti omaan tahtiinsa tai ohjatusti (9 tutkimusta) siten, että potilaat tapasivat ohjauksesta vastaavaa henkilöä säännöllisesti itsehoitointervention aikana. Ohjauksen määrä vaihteli 15 minuutista kokonaiseen tuntiin, tapaamisia oli 4–18. Interventiot toteutettiin Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa vaihtelevissa ympäristöissä perusterveydenhuollosta syömishäiriöihin erikoistuneisiin yksiköihin. Intervention jälkeinen seuranta-aika oli 3–18 kuukautta.
Itsehoito ei eronnut hoitoa saamattomista ahminnan loppumisessa heti intervention jälkeen mutta itsehoito tehosi paremmin muihin syömishäiriön oireisiin (standardoitu keskiarvojen ero, SMD -0,71, 95 % luottamusväli -1,01 – -0,41).
Kun verrattiin itsenäistä tai ohjattua itsehoitoa muihin psykologisiin terapiamuotoihin (neljä tutkimusta, joista kaksi RCT, N = 144, ja kaksi CCT, N = 143), ei ilmennyt merkittävää eroa ahminnassa tai tyhjentäytymisessä, muissa syömishäiriön oireissa, interpersoonallisessa pärjäävyyden tasossa tai masentuneisuudessa. Itsenäinen itsehoito ei eronnut ohjatusta itsehoidosta (neljä RCT-tutkimusta, 264 potilasta) ahmimisen loppumisessa (intervention lopuksi RR 1,08, 95 % luottamusväli 0,84–1,39; 2–4 kuukauden intervention jälkeen RR 1,20, 95 % luottamusväli 0,78–1,85) eikä myöskään painon tai muiden syömishäiriöoireiden osalta.
Yhdysvaltalainen DeBar ym. (2011) tutki «DeBar LL, Striegel-Moore RH, Wilson GT ym. Guided ...»2 KBT-ohjekirjaan perustuvan, ohjatun itsehoidon vaikuttavuutta ahmimishäiriöiden hoidossa.
Satunnaiskontrolloidussa kliinisessä tutkimuksessa (RCT) verrattiin kognitiivis-behavioraalista ohjattua itsehoitoa (KBT) tavanomaiseen saatavilla olevaan hoitoon (n = 160, kaikki naisia, ikä 39,1 ± 6,71 vuotta ja paino BMI 31,47 ± 5,93 kg/m2). Ohjattu itsehoito perustui Overcoming Binge Eating -itsehoito-oppaaseen (*Fairburn, 1995) ja koostui kahdeksasta 20–25 minuutin pituisesta tapaamisesta kolmen kuukauden aikana. Kaikki osallistujat täyttivät muun muassa itsearviointikyselyn (EDE-Q, Eating Disorder Examination Questionnaire, ***Fairburn & Beglin, 2008) lähtötilanteessa ja 3 (heti interventiojakson päätyttyä) ja 6 kuukauden sekä yhden vuoden päästä. Itsearviointikyselyssä arvioitiin neljää oirealuetta: ruokavalion rajoittuneisuutta sekä syömiseen, painoon ja ulkomuotoon liittyviä huolia.
Seurannassa 87 % (N = 139) kaikista alun perin tutkimukseen mukaan otetuista oli täyttänyt kaikki kolme seuranta-arviointia. 12 kuukauden seurannassa tutkimuksesta oli tippunut pois yhteensä 11 henkilöä (5/79 tavanomaista hoitoa ja 6/81 ohjattua itsehoitoa saanutta).
Välittömästi intervention jälkeen KBT-itsehoitoa saaneista 33 % (N = 24) oli saavuttanut remission ahminnassa (ei yhtään ahmintaa edeltävän kuukauden aikana) siinä missä tavanomaisessa hoidossa olleista vain 5 % (N = 4) (χ2 = 17,99, p < 0,001, NNT = 4). 12 kuukauden seurannassa ahminnan remission oli saavuttanut KBT-ryhmässä 35 % (N = 26) ja tavanomaisessa hoidossa 14 % (N = 10) (χ2 = 9,66, p = 0,002, NNT = 5).
Tilastollisissa tarkasteluissa ryhmien väliset erot olivat merkittävät myös muilla ulottuvuuksilla (EDE-Q:lla) arvioituna: 12 kuukauden seurannassa KBT-ryhmässä ruokavalion rajoittuneisuus väheni (Cohenin d = 0,71); samoin syömiseen, ulkomuotoon ja painoon liittyvät huolet vähenivät (Cohenin d = 1,10, 1,24 ja 0,98) enemmän kuin tavanomaista hoitoa saaneilla. Tilastollisesti merkitsevää eroa ei ilmennyt painossa.
Ljotssonin ym. (2007) ruotsalaisessa RCT-tutkimuksessa «Ljotsson B, Lundin C, Mitsell K ym. Remote treatme...»3 joko ahmimishäiriön (n = 33) tai ahmintahäiriön (BED) (n = 36) diagnostiset kriteerit täyttävät potilaat (65 naista, 4 miestä, ikä 34,6 ± 10,35 vuotta, paino BMI 28,8 ± 7,6 kg/m2) satunnaistettiin saamaan joko kognitiivis-behavioraaliseen ohjekirjaan perustuvaa, ohjattua itsehoitoa (KBT) (N = 35) tai odottamaan jonotuslistalla (N = 34).
Itsehoito perustui Overcoming Binge Eating -itsehoito-oppaaseen (*Fairburn, 1995) ja osallistujat saivat viikoittaista ohjausta sähköpostitse 12 viikon ajan. Kaikki osallistujat arvioitiin lähtötilanteessa, heti interventiojakson päätyttyä (3 kuukauden kuluttua) sekä kuuden kuukauden päästä tutkimuksen päättymisestä. Arviointi toteutettiin haastatteluin (EDE, Eating Disorder Examination, ****Fairburn & Cooper, 1993) ja potilaiden täyttämin itsearviointilomakkein (EDE-Q, Eating Disorder Examination Questionnaire, ***Fairburn & Beglin, 2008; EDI-2, Eating Disorder Inventory 2, *****Garner 1991). Tuloksissa tarkasteltu ahminnan remissio määriteltiin niin, että edeltävänä kuukautena osallistujalla ei ollut yhtään ylensyömistä, johon liittyi kontrollin menettäminen.
Itsehoitoryhmästä 2/35 ei osallistunut intervention jälkeiseen arviointiin. Tutkimuksessa säilyi kuuden kuukauden seurantaan asti 27/35 interventioryhmästä.
Interventiojakson lopussa KBT-ryhmässä 37 %:lla (46 % intervention loppuun asti jatkaneista) ei ollut ahmintoja tai tyhjentäytymisiä siinä missä jonotuslistalla olleista vain 15 % (5 potilasta 34:sta) oli oireettomia. Lisäksi huomattavalla osalla ohjattuun itsehoitoon osallistuneista väheni laihuuden tavoitteleminen (EDI-2: intervention päättyessä -4,3 pistettä, ero hoitoa saamattomiin -6,2 pistettä, Cohenin d = 1,2), ahmimishäiriöoireet (EDI-2: intervention päättyessä -4,7 pistettä, ero hoitoa saamattomiin -4,7 pistettä, Cohenin d = 1,1), omaan vartaloon liittyvä tyytymättömyys (EDI-2 intervention päättyessä -1,5 pistettä, ero hoitoa saamattomiin -5,8 pistettä, Cohenin d = 0,9) sekä syömiseen (EDE-Q: intervention päättyessä -1,5 pistettä, ero hoitoa saamattomiin -1,7 pistettä, Cohenin d = 1,2), ulkomuotoon (EDE-Q: intervention päättyessä -1,0 pistettä, ero hoitoa saamattomiin -1,4 pistettä, Cohenin d = 1,0) ja painoon (EDE-Q: intervention päättyessä -1,2 pistettä, ero hoitoa saamattomiin -1,5 pistettä, Cohenin d = 1,3) liittyvät huolet. Tulokset myös pysyivät hyvin yllä 6 kuukauden seurannassa.
Wilsonin ym. (2010) RCT-tutkimuksessa «Wilson GT, Wilfley DE, Agras WS ym. Psychological ...»4 205 ahmintahäiriön (BED) diagnostiset kriteerit täyttänyttä aikuista (175 naista, 30 miestä, ikä 48,4 ± 11,9 vuotta, BMI 36,4 ± 4,9 kg/m2) satunnaistettiin saamaan joko interpersoonallista terapiaa (IPT) (N = 75), behavioraalista painonpudotusohjelman mukaista hoitoa (N = 64) tai ohjattua kognitiivis-behavioraalista itsehoitoa (KBT) (N = 66).
IPT sisälsi 20 noin tunnin mittaista terapiaistuntoa kuuden kuukauden aikana ja painonpudotusohjelma 20 noin tunnin mittaista ravitsemuksellista ja liikunnallista yksilöllistä ohjaustapaamista. KBT oli ohjattua itsehoitoa, joka perustui Overcoming Binge Eating -itsehoito-oppaaseen (*Fairburn, 1995). Kasvokkain tapahtunut ohjaus toteutettiin kymmenellä noin 25 minuutin pituisella tapaamiskerralla kuuden kuukauden aikana. Kaikki osallistujat haastateltiin (EDE, Eating Disorder Examination, ****Fairburn & Cooper, 1993) lähtötilanteessa, heti interventiojakson päätyttyä, 6, 12 ja 18 kuukauden sekä kahden vuoden kuluttua.
Intervention aloittaneista 80–91 % jatkoi intervention loppuun asti (80 % itsehoitoryhmästä, 91 % IPT-ryhmästä, 80 % painonpudotusryhmästä). Kahden vuoden seurannassa tavoitettiin 80–88 % tutkimukseen alun perin osallistuneista (80 %, 88 % ja 82 % vastaavasti).
Kuuden kuukauden intervention jälkeen ryhmät eivät eronneet toisistaan ahmintapäivien määrän vähenemisessä (itsehoito: ahmintapäivien määrä kuukaudessa ennen interventiota 16,6, intervention jälkeen 3,8; IPT: ennen 16,1, jälkeen 3,7; painonpudotusryhmä: ennen 16,3, jälkeen 4,3). Eri hoitomuodot eivät myöskään poikenneet toisistaan ahmimisen remission (ei ahmintoja edeltävän kuukauden aikana) saavuttaneiden määrässä intervention jälkeen ja yhden vuoden seurannassa (itsehoitoryhmä 62 %, seuranta 59 %, IPT-ryhmä 67 %, seuranta 55 %, painonpudotusryhmä 64 %, seuranta 50 %) tai millään syömishäiriöoireasteikolla. Sen sijaan kahden vuoden seurannassa sekä itsehoito- että IPT-ryhmässä olleista suurempi osa oli saavuttanut ahmimisen remission (itsehoito 62 %, IPT 64 %) kuin painonpudotusryhmässä olleista (47 %) (F2,192 = 3,6, P < 0,05; OR: itsehoito vs painonpudotus 2,3; painonpudotus vs IPT 2,6; itsehoito vs IPT 1,2). Myös painonpudotusohjelman heti interventiojakson jälkeen näkynyt suurempi vaikutus painoon hävisi kahden vuoden seurannassa.
Ne, jotka onnistuivat lopettamaan ahmimisen, pudottivat prosentuaalisesti enemmän painoaan kuin ne, jotka eivät onnistuneet lopettamaan ahmimista – tosin ero hävisi seurannassa. Kahden vuoden seurannassa kuitenkin ahmimisen remissiossa olleista suurempi osa oli kyennyt laihduttamaan painostaan yli 5 %.
*Fairburn CG. Overcoming Binge Eating. New York, NY: Guilford Publications 1995
**Schmidt U, Treasure J. Getting better bite by bite: a survival kit for sufferers of bulimia nervosa and binge eating disorders. London: Lawrence Erlbaum Associates 1993
***Fairburn CG, Beglin SJ. Eating Disorder Examination Questionnaire. Kirjassa: Fairburn CG (toim.) Cognitive Behavior Therapy and Eating Disorders. New York, NY: Guilford Press 2008
****Fairburn CG, Cooper Z. The Eating Disorder Examination. Kirjassa Fairburn CG, Wilson GT (toim.) Binge eating nature, assessment, and eating. 12. painos. New York, NY: Guilford Press 1993:317-60
*****Garner DM. Eating Disorder Inventory-2 manual. Odessa, FL: Psychological Assessment Resources 1991