KH2014 Suositus KH2014 Suositus

Tulosta

Asianmukaisen lääkehoidon vaikutus päihteiden haitallisen käytön tai riippuvuuden kehittymiseen ADHD-diagnoosin saaneilla lapsilla ja nuorilla

Näytönastekatsaukset
25.8.2011
Anu Raevuori ja Irma Moilanen

Näytön aste: B

Asianmukainen stimulanttihoito ilmeisesti vähentää ADHD-diagnoosin saaneiden lasten ja nuorten päihteiden väärinkäyttö- ja riippuvuusriskiä.

Yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa «Biederman J, Wilens T, Mick E ym. Pharmacotherapy of attention-deficit/hyperactivity disorder reduces risk for substance use disorder. Pediatrics 1999;104:e20 »1 seurattiin 140 perhettä, jossa lapsella tai nuorella oli ADHD ja 120 verrokkiperhettä. Aineisto koottiin sekä psykiatrisista että somaattisista hoitoyksiköistä. 140 ADHD-perheessä oli yhteensä 280 lasta, joista ADHD-diagnoosin saaneita lapsia tai nuoria oli 156, ja heistä 117 (75 %) oli saanut aiemmin lääkehoitoa. 120 kontrolliperheessä oli yhteensä 226 lasta, joista kuudella (3 %) täyttyivät ADHD:n diagnostiset kriteerit eikä kukaan ollut saanut psyyken lääkehoitoa. Kaikista lapsista muodostettiin kolme ryhmää: 1) lääkehoitoa saaneet ADHD-lapset (n = 117), 2) ADHD-lapset, jotka eivät olleet saaneet lääkehoitoa (n = 45) ja 3) ei-ADHD-lapset (n = 344). Tyttöjen vähäisen lukumäärän vuoksi vain pojat otettiin mukaan jatkoanalyyseihin, ja lisäksi ikä rajoitettiin yli ja tasan 15-vuotiaisiin. Lopullisiin analyyseihin jäi 56 lääkittyä ja 19 ei-lääkittyä ADHD-diagnoosin saanutta nuorta ja 137 ei-ADHD-nuorta. Lääkitys oli kestänyt keskimäärin 4.4 vuotta (SD 2.7 vuotta).

DSM-III-R:n mukaiset päihteiden haitallista käyttöä ja riippuvuutta ilmoittavat diagnoosit perustuivat psykiatrisiin haastatteluihin lähtötilanteessa ja 4 vuoden seurannassa. Haitallinen käyttö tai riippuvuus analysoitiin sekä yleisesti jonkin aineen käytön osalta että erikseen koskien alkoholia, marijuanaa, hallusinogeenejä, stimulantteja ja kokaiinia. Vähäisten lukumäärien vuoksi stimulanttien ja kokaiinin väärinkäyttäjät tai niistä riippuvaiset yhdistettiin. Logistisessa regressioanalyysissä vakioitiin seuraavat sekoittavat tekijät: tutkittavan ikä, sosio-ekonominen status, lähtötilanteessa todettu tai jossain elämänvaiheessa esiintynyt käytöshäiriö sekä lapsen vanhemmilla esiintynyt päihdyttävien aineiden riippuvuus.

Niillä ADHD-diagnoosin saaneilla nuorilla, jotka eivät olleet saaneet lääkehoitoa, oli kontrolleja suurempi riski päihdyttävien aineiden haitalliseen käyttöön tai riippuvuuteen (OR 6.3, 95 % CI 1.8–21.4) sekä erikseen tutkittuna alkoholin haitalliseen käyttöön tai riippuvuuteen (OR 5.8, 95 % CI 1.7–19.3). Sen sijaan lääkehoitoa saaneiden ADHD-nuorten riski verrattuna ilman lääkehoitoa jääneisiin oli matala: kaikki päihdyttävät aineet OR 0.15 (CI 0.04–0.60) ja alkoholi 0.16 (0.05–0.57). Vaikka riskit olivat samansuuntaisia muissakin päihteissä (marijuana, hallusinogeenit, kokaiini tai stimulantti), ei näissä tullut tilastollisesti merkitsevää eroa.

  • Tutkimuksen laatu: kelvollinen
  • Sovellettavuus suomalaiseen väestöön: hyvä

Kommentti: Aineisto ei ole suuri, mutta tasokkaasti toteutettu. Lähtötilanteessa ryhmät erosivat toisistaan iältään, sosiaaliluokaltaan sekä käytöshäiriöiden esiintyvyydeltä, mitkä seikat tilastollisessa käsittelyssä vakioitiin. Saatua lääkitystä ei ole tarkemmin ilmoitettu, mutta sen todettiin olleen miltei aina psykostimulantti. Myöskään lääkkeetöntä hoitoa ei ole kuvattu tai kerrottu, oliko sitä lainkaan.

Stimulanttilääkityksen vaikutusta ADHD-diagnoosin saaneiden lasten ja nuorten myöhempään päihteiden haitalliseen käyttöön tai riippuvuuteen arvioitiin systemaattisessa katsauksessa «Wilens TE, Faraone SV, Biederman J ym. Does stimulant therapy of attention-deficit/hyperactivity disorder beget later substance abuse? A meta-analytic review of the literature. Pediatrics 2003;111:179»2, jonka tietokanta oli PubMed ja jota täydennettiin tieteellisillä esitelmillä.

Mukaan löytyi kuusi tutkimusta, joista kaksi koski seurantaa nuoruusikään ja neljä nuoreen aikuisuuteen. Nämä sisälsivät yhteensä 674 lääkehoitoa saanutta sekä 360 ilman lääkehoitoa jäänyttä ADHD-henkilöä; seuranta-aika oli vähintään 4 vuotta. Neljässä kuudesta tutkimuksesta ADHD-oireyhtymän vaikeusaste ja psykiatrisen samanaikaissairauksien esiintyvyys olivat samanlaisia lääkittyjen ja lääkitsemättömien ryhmässä. 97 % saadusta lääkityksestä oli stimulantteja (metyylifenidaatti tai amfetamiinijohdannaiset). Yhdistetyn aineiston riskisuhdearvio osoitti ilman lääkitystä jääneille suuremman riskin päihteiden haitallisen käytön tai riippuvuuden suhteen verrattuna nuoriin, jotka olivat saaneet lääkehoitoa ADHD-oireyhtymäänsä (OR 1.9, 95 % CI 1.1–3.6). Tutkimuksissa, joissa seuranta jatkui nuoruuteen, päihteiden haitalliselta käytöltä tai riippuvuudelta suojeleva vaikutus kasvoi enemmän (OR 5.8) kuin aikuisuuteen saakka jatkuvissa seurantatutkimuksissa (OR 1.4). Lisäanalyysien mukaan tulokset eivät johtuneet yhdestäkään yksittäisestä tutkimuksesta tai julkaisuvirheestä.

Niissä kahdessa tutkimuksessa, joissa ADHD-oireyhtymän vaikeus ja psykiatrinen samanaikaissairastavuus olivat erilaisia lääkittyjen ja ei-lääkittyjen välillä, ei lääkehoidon suojelevaa vaikutusta tullut esiin. Toisessa tutkimuksista oli lääkityillä kohonnut riski kokaiinin haitalliseen käyttöön ja/tai riippuvuuteen sekä tupakointiin. Tuloksen tulkittiin johtuvan siitä, että lääkitystä annetaan vaikeimmin häiriintyneille sekä heille, joilla oli samanaikainen käytöshäiriö.

  • Tutkimuksen laatu: kelvollinen
  • Sovellettavuus suomalaiseen väestöön: hyvä

Kommentti: Tutkimukset olivat naturalistisia, toisin sanoen ADHD-diagnoosin saaneita nuoria ei ollut alun perin satunnaistettu lääkityksen suhteen. Tästä johtuen kaikkia sekoittavia tekijöitä ei voitane sulkea pois, kuten lääkettä antavien vanhempien mahdollisesti toteuttamaa tarkempaa huolenpitoa ja seurantaa lastaan kohtaan. Ei ole tietoa siitäkään, millaista oli lääkkeetön hoito tai oliko sitä lainkaan.

Yhdysvaltalaisessa 5 718 lasta sisältävässä, vuosien 1976–82 syntymäkohorttitutkimuksessa «Katusic SK, Barbaresi WJ, Colligan RC ym. Psychostimulant treatment and risk for substance abuse among young adults with a history of attention-deficit/hyperactivity disorder: a population-based, birt»3 kerättiin muun muassa käyttäytymistä, terveyttä ja lääkitystä koskevat tiedot keskimärin 17.2 vuoden iässä koulujen ja terveydenhuollon asiakirjoista, ja tarvittaessa ADHD-epäilyn herätessä vanhemmilta tai opettajilta tarkennettiin tietoja oirekyselylomakkein. ADHD-diagnoosi perustui DSM IV diagnoosikriteereihin. Jokaiselle ADHD-diagnoosin saaneelle 379:lle nuorelle valittiin kaksi sukupuoli- ja ikävakioitua verrokkilasta. Lääkehoitoa, päihteiden haitallista käyttöä ja psykososiaalista komorbiditeettia ennen 18 vuoden ikää koskevat tiedot saatiin koulun ja/tai terveydenhuollon asiakirjoista.

379 ADHD-nuoresta 295:ttä (77.8 %) oli hoidettu psykostimulanteilla, hoidon mediaani oli 33.8 kuukautta. Vaikka tutkimus ei ollut satunnaistettu kliininen koe, ei lääkehoidettujen ja hoitamattomien välillä ollut eroa syntymäajan, sosiaaliluokan, vanhempien iän tai perherakenteen eikä myöskään psykiatrisen samanaikaissairastavuuden suhteen.

ADHD-diagnosoiduilla nuorilla oli koulun ja/tai terveydenhuollon asiakirjojen mukaan verrokkeihinsa nähden 6.2-kertainen riski (95 % CI 4.0–9.4) päihteiden haitallisen käytön suhteen, ja tämä yhteys säilyi vakioitaessa ikä, sukupuoli ja seurannan kesto (OR 6.1; 95 % CI 4.0–9.4). 32 ADHD-nuorella oli myös käytöshäiriö, ja näistä 29 oli poikia. Pojista, joilla oli sekä ADHD että käytöshäiriö, oli päihteiden haitallista käyttöä kaikilla lääkitsemättömillä ja lääkitystä saavista 54 %:lla (p = 0.13; Fisherin eksakti testi).

Kun päihteiden haitallisen käytön esiintyvyyttä verrattiin lääkehoidettujen ja hoitamattomien ADHD-nuorten kesken, huomattiin psykostimulantin suojaavan tilastollisesti ei-merkitsevästi päihteiden haitalliselta käytöltä; käyttöä esiintyi 20.3 %:lla lääkityistä ja 27.4 %:lla lääkitsemättömistä (OR 0.7, 95 % CI 0.4–1.2, p = 0.17). Edelleen analysoitaessa tulosta tyttöjen kohdalla tilastollisesti merkitsevää eroa ei tullut, mutta pojilla ero oli merkitsevä (21.8 % lääkityistä pojista ja 36.4 % lääkettä saamattomista käytti myöhemmin päihdyttäviä aineita haitallisesti (OR 0.5, 95 % CI 0.3–0.9, p = 0.027).

  • Tutkimuksen laatu: kelvollinen
  • Sovellettavuus suomalaiseen väestöön: hyvä

Kommentti: Lääkkeettömän hoidon muotoja ei mainita, ei sitäkään, oliko lainkaan tällaista hoitoa. On asioita, joita ei voitu vakioida, kuten mahdollinen lääkettä antavien vanhempien suurempi huolenpito ja valvonta lastaan tai nuortaan kohtaan.

Yhdysvaltalaisessa viiden vuoden kestoisessa prospektiivisessa tapausverrokkitutkimuksessa «Wilens TE, Adamson J, Monuteaux MC ym. Effect of prior stimulant treatment for attention-deficit/hyperactivity disorder on subsequent risk for cigarette smoking and alcohol and drug use disorders in a»4 tutkittiin varhaisen stimulanttihoidon vaikutusta myöhempään tupakointi- ja päihdehäiriöriskiin ADHD-diagnoosin (DSM-III-R, DSM-IV) saaneilla nuorilla.

Tutkittavat olivat kaukaasialaista alkuperää olevia tyttöjä (ikä 6–18 vuotta; N = 140 lääkehoitoa saanutta, N = 122 verrokkia), ja heidät poimittiin pitkittäistutkimuksesta, jossa oli mukana ADHD-lapsia ja -nuoria sekä heidän perheitään. Tutkittavien valinta suoritettiin kolmiportaisella menettelyllä, jonka ensimmäisessä vaiheessa tutkittavat seulottiin psykiatrian tai lastentautien yksiköiden potilaista, toisessa vaiheessa heidän äitejänsä haastateltiin puhelimitse ja kolmannessa vaiheessa tutkittavat haastateltiin strukturoidun diagnostisen haastattelun (Schedule for Affective Disorders and Schizophrenia for School-Aged Children–Epidemiologic Version; K-SADS-E. Structured Clinical Interview for DSM-IV; SCID) avulla. Psykiatristen diagnoosien (myös päihdehäiriöiden ja ADHD:n) suhteen haastattelijat pyysivät tutkittavia kuvaamaan häiriön aiheuttamaan haitta-astetta (vähäinen, kohtalainen, vakava). Ryhmä (yhdeksän jäsentä) lasten- ja aikuispsykiatreja, jotka olivat sokkoja tutkittavien ADHD-statuksen, lähettävän tahon ja muiden tietojen suhteen, ratkaisi diagnostisiin tekijöihin liittyvät epävarmuudet. Tutkittavien katsottiin täyttävän jonkin häiriön diagnostiset kriteerit vain, jos psykiatriryhmä saavutti konsensuksen oireiden riittävän kliinisen painoarvon suhteen; yhteensä 500 tutkittavan haastattelujen perusteella asetettujen diagnoosien mediaani kappa-arvo (k coefficient) oli 0.98 (vaihteluväli 0.88–1.00). Diagnostisissa haastatteluissa kerättiin tiedot elämänaikaisesta nikotiinin, alkoholin, marijuanan ja muiden huumeiden käytöstä (käytön tai kokeilun alkamisikä, haitallisen käytön tai riippuvuuden luonne ja alkamisikä). Huumeilla tarkoitettiin kaikkia muita päihteitä paitsi tupakkaa ja alkoholia. ADHD-diagnoosin saaneita stimulanttilääkittyjä tutkittavia verrattiin niihin diagnoosin saaneisiin, jotka eivät olleet saaneet stimulanttilääkitystä. Coxin mallin avulla arvioitiin stimulanttihoitoon liittyvää elämänaikaista päihdehäiriön riskiä siten, että tutkittavien ikä oli vakioitu. Mallien avulla pystyttiin hyödyntämään jokaisen tutkittavan kaikki käytettävissä oleva aineisto, vaikka seuranta-datassa olisi ollut puuttuvia havaintoja.

Täydelliset lääkitys- ja päihdehäiriötiedot olivat käytettävissä 114:sta tapauksesta (viiden vuoden seurannassa ikä keskimäärin 16 vuotta, vaihteluväli 10–24 vuotta). Tapausten ja verrokkien välillä ei ollut eroja iän, käytöshäiriön esiintyvyyden, sosioekonomisen aseman, vanhempien päihteiden käytön, perheiden hajoamisen tai ADHD:n aiheuttaman haitan suhteen. Stimulanttilääkitystä saavien tutkittavien vanhemmilla oli merkitsevästi useammin ADHD-diagnoosi, jonka vuoksi tilastolliset analyysit kontrolloitiin vanhempien ADHD:n suhteen.

Näyttöä stimulanttilääkityksen myöhemmälle päihdehäiriölle altistavasta vaikutuksesta ei löytynyt. Sen sijaan stimulanttilääkityksen havaittiin suojaavan kaikentyyppisiltä myöhemmiltä päihdehäiriöiltä (hasardisuhde HR 0.27; 95 % LV 0.13–0.60). Stimulanteilla hoidettujen nuorten myöhempi päihdehäiriön riski oli 73 % alhaisempi verrattuna niihin, jotka eivät olleet saaneet stimulanttilääkitystä. Näyttöä stimulanttilääkityksen päihderiippuvuuden vakavuutta lisäävästä vaikutuksesta ei havaittu. Lisäksi stimulanttilääkityksellä havaittiin olevan merkitsevä huumeiden käytöltä suojaava vaikutus (HR 0.30; 95 % LV 0.12–0.75), kun tutkittavien ikä oli huomioitu. Myös huumeriippuvuuden suhteen havaittiin vähäisempi suojavaikutus, joka ei ollut tilastollisesti merkitsevä (HR 0.57, 95 % LV 0.16–1.96). Vaikutusta myöhempään alkoholin haitalliseen käyttöön (HR 0.29 95 % LV 0.05–1.80) tai riippuvuuteen (HR 0.61, 95 % LV 0.20–1.89) ei havaittu. Stimulanttilääkityksellä havaittiin olevan suojaava vaikutus myös myöhemmän tupakoinnin (nikotiiniriippuvuuden) suhteen (HR 0.28; 95 % LV 0.14–0.60; x² = 10.05, p = 0.001), kun tutkittavien ikä oli huomioitu. Stimulanteilla hoidetuilla nuorilla oli 72 % alhaisempi tupakoinnin riski sekä myöhäisempi tupakoinnin aloittamisikä verrattuna niihin, jotka eivät olleet saaneet stimulanttilääkitystä. Samanaikaisen käytöshäiriön huomioiminen analyyseissä ei muuttanut tuloksia. Käytöshäiriö oli kuitenkin yhteydessä kaikkiin päihdehäiriöihin, erikseen raportoitiin yhteys huumeiden käyttöön (HR 3.6; 95 % LV 1.13–11.50; p = 0.03) ja huumeriippuvuuteen (HR 5.00; 95 % LV 1.41–17.50; p = 0.01). Stimulanttilääkityksen aloittamisiällä ei havaittu olevan vaikutusta päihdehäiriön tai tupakoinnin kehittymiseen. Stimulanttilääkityksen kestolla ei havaittu olevan vaikutusta myöhempään tupakointiin (HR 1.02; 95 % LV 0.87–1.18; x² = 0.04, p = 0.8) tai päihdehäiriöön (HR 1.01; 95 % LV 0.90–1.14; x² = 0.06, p = 0.8). Edelleen stimulanttilääkityksellä ei havaittu olevan vaikutusta alkoholin haitallisen käytön tai riippuvuuden kestoon, huumeiden käytön tai riippuvuuden kestoon tai tupakoinnin kestoon niillä lääkitystä saaneilla, jotka myöhemmin aloittivat päihteiden käytön tai tupakoinnin.

  • Tutkimuksen laatu: kelvollinen
  • Sovellettavuus suomalaiseen väestöön: kohtalainen

Kommentti: Tutkittavat olivat tyttöjä tai naisia. Tutkijat eivät nimenneet käytettyjen stimulanttilääkkeiden vaikuttavia aineita. Lääkehoidon saamista tai saamatta jättämistä ei ollut satunnaistettu.

Yhdysvaltalaisen prospektiivisen seurantatutkimuksen «Mannuzza S, Klein RG, Truong NL ym. Age of methylphenidate treatment initiation in children with ADHD and later substance abuse: prospective follow-up into adulthood. Am J Psychiatry 2008;165:604-9 »5 tarkoituksena oli arvioida, vaikuttaako stimulanttilääkityksen aloittamisikä myöhemmän päihdehäiriön kehittymisriskiin ADHD-diagnoosin saaneilla lapsilla.

Tutkittavat olivat 6–12 vuoden ikäisiä kaukaasialaista alkuperää olevia poikia (N = 176), jotka oli lähetetty maksuttomalle lastenpsykiatrian tutkimuspoliklinikalle New Yorkiin vuosina 1970–77. Inkluusiokriteerit olivat 1) käytöshäiriöt koulussa, 2) liiallinen hyperaktiivisuus vanhempien ja opettajien arvion mukaan, 3) käytöshäiriöt koulun ulkopuolella 4) lastenpsykiatrin diagnosoima hyperkineettinen reaktio (hyperkinetic reaction; DSM-II), 5) aiemman stimulanttihoidon puuttuminen, 6) älykkyysosamäärä yli 85, 7) ei näyttöä psykoosista tai neurologisesta sairaudesta, 8) englanninkieliset vanhemmat, 9) puhelin (perheellä). Jälkikäteen arvioituna tutkimukseen mukaan otetut pojat olisivat kirjoittajien mukaan täyttäneet DSM-IV ADHD:n diagnostiset kriteerit. Tutkittavien perhetausta oli keskiluokkainen, heidän älykkyytensä oli normaalitasoa ja heillä ilmennyt yliaktiivisuus oli Connersin kyselyn mukaan verrattain vaikea-asteista (keskimäärin 2.3 pistettä; maksimipistemäärä 3.0). Kolmasosalla tutkittavien lasten äideistä, kolmasosalla isistä ja kaikkiaan puolella lapsista oli tai oli ollut ainakin toisella vanhemmalla jokin mielenterveyden häiriö. Koko tutkittavien kohorttiin (N = 207) kuuluvista 182 poikaa oli saanut metyylifenidaattilääkitystä. Koko kohortin jäsenistä 25 kieltäytyi osallistumasta tutkimukseen. Niistä, jotka olivat saaneet metyylifenidaattihoitoa, kuusi (3 %) kieltäytyi osallistumasta seurantaan. Poissulkukriteereitä olivat aggressiivinen tai vakava antisosiaalinen käyttäytyminen: tämä toteutettiin Connersin kyselyistä (Conners Teacher Rating Scale, Conners Parent Rating Scale) lasketulla, käytöshäiriötä mittaavien kohtien yhteispistemäärällä, joka tutkimukseen mukaan otetuilla oli alhainen, keskimäärin 0.7 (SD = 0.4), maksimipistemäärän ollessa 3.0. Verrokkiryhmä (N = 178) oli kaltaistettu iän, sosiaalisen aseman ja asuinpaikan suhteen. Heidät (88 %) rekrytoitiin tutkimukseen saman lääketieteellisen keskuksen somaattisista yksiköistä myöhäisnuoruuden (ikä noin 18 vuotta) aikana siten, että pitkäaikaisista somaattisista sairauksista kärsivät ja tapaturmien vuoksi hoidetut suljettiin pois. Koska verrokeiden löytäminen somaattisista yksiköistä oli vaikeaa, loput (12 %) rekrytoitiin sattumanvaraisesti puhelinvälityspalvelun kautta. Verrokeista suljettiin pois ne, joista opettajat olivat vanhempien mukaan raportoineet käytösongelmia.

Tutkittavien seuranta toteutettiin myöhäisnuoruudessa (ikä keskimäärin 18.4 vuotta, SD 1.3; tutkimuksessa pysyi 94 %) ja aikuisuudessa (ikä keskimäärin 25.3 vuotta, SD 1.3; tutkimuksessa pysyi 85 %). Kummassakin seurantapisteessä tutkittavien lapsuusajan tietojen suhteen sokkoutetut lääkärit haastattelivat tapaukset ja verrokit. Myöhäisnuoruuden seurantapisteessä tutkittavat haastateltiin systemaattisesti (Diagnostic Interview Schedule, the Teenager / Young Adult Schedule) DSM-III ADHD:n, käytöshäiriön, päihdehäiriön, mieliala- ja ahdistushäiriöiden ja psykoottisten häiriöiden suhteen. Tutkittavien vanhemmat haastateltiin vanhemman haastattelulla. Haastattelijoiden välinen reliabiliteetti nuoruusiän seurannassa oli erinomainen (kappa-arvot 0.75–0.93). Aikuisiän seurantapisteessä tutkittavat haastateltiin (Schedule for the Assessment) DSM-III-R käytöshäiriön, hyperaktiivisuuden ja ADHD:n, päihdehäiriön, mieliala- ja ahdistushäiriöiden, psykoottisten häiriöiden ja persoonallisuushäiriöiden suhteen. Haastattelijoiden välinen reliabiliteetti aikuisiän seurannassa oli hyvä tai erinomainen (kappa-arvot, k coefficients, 0.69–1.00).

Tutkittavista 80 (45 %) täytti tai oli täyttänyt päihdehäiriön diagnostiset kriteerit jossakin elämänvaiheessa: 49:lla (28 %) oli tai oli ollut alkoholihäiriö ja 65:llä (37 %) muu kuin alkoholiin liittyvä päihdehäiriö. Jälkimmäisestä ryhmästä lisäksi 43:lla (24 %) oli stimulanttien päihdekäyttöä. Metyylifenidaattilääkityksen alkamisiän jakauma oli seuraavanlainen: 6 v (14 %), 7 v (28 %), 8 v (16 %), 10 v (13 %), 11 v (11 %), 12 v (2 %). Metyylifenidaatin keskimääräinen hoitoannos tutkittavilla oli ollut 41.7 mg (SD = 12.4).

Tutkijat testasivat ensin erikseen yhdeksän ennustetekijän vaikutusta päihdehäiriöihin (testit erikseen neljälle päihdehäiriölle tai tulosmuuttujalle: kaikki päihdehäiriöt, alkoholihäiriö, muut kuin alkoholiin liittyvät päihdehäiriöt, stimulanttipäihdehäiriö). Ennustetekijöinä analyyseissä käytettiin seuraavia: ikä vuosissa metyylifenidaattihoidon alkaessa, metyylifenidaattilääkityksen annos, metyylifenidaattilääkityksen kesto kuukausissa, lapsuusajan älykkyys (kokonaisälykkyysosamäärä), lapsuusajan hyperaktiivisuuden vaikeusaste, lapsuuden perheen sosioekonominen asema, jommankumman vanhemman psyykkinen sairaus, äidin psyykkinen sairaus ja isän psyykkinen sairaus. Näiden analyysien perusteella vain kaksi ennustetekijää, metyylifenidaattihoidon aloittamisikä ja lapsuuden perheen sosioekonominen asema, viittasi merkitsevän yhteyden olemassaoloon. Tämän perusteella metyylifenidaattihoidon aloittamisiän ja sosioekonomisen aseman vaikututusta kaikkiin päihdehäiriöihin ja muihin kuin alkoholiin liittyviin päihdehäiriöihin testattiin samassa mallissa (proportional hazards analyses): näistä vain metyylifenidaattihoidon aloittamisikä ennusti merkitsevästi muita kuin alkoholiin liittyviä päihdehäiriöitä (Wald χ² = 4.24, p = 0.04): niille tutkittaville, joille myöhemmin kehittyi muu kuin alkoholiin liittyvä päihdehäiriö (N = 65), aloitettiin lääkehoito merkitsevästi myöhemmin kuin niille, joille sitä ei kehittynyt (N = 111), (ikä 9.1 v, SD 1.7, vs. ikä 8.5 v, SD 1.6; t = 2.3, p = 0.02). ADHD:n keston, toipumisiän ja ADHD-oireiden loppumisiän (age at offset of ADHD) huomioiminen ei muuttanut tulosta. Tutkijat arvioivat myös mieliala-, ahdistushäiriöiden ja antisosiaalisen persoonallisuushäiriön yhteyttä stimulanttilääkityksen alkamisikään: näistä vain viimeksi mainittu oli merkitsevästi (positiivisessa) yhteydessä metyylifenidaattilääkityksen aloittamisikään (Wald χ² = 14.87, p < 0.001).

Lisäksi muiden kuin alkoholiin liittyvien päihdehäiriöiden esiintyvyyttä verrattiin metyylifenidaattilääkitystä saaneiden ja verrokkien kesken. Tapaukset jaettiin edelleen kahteen ryhmään metyylifenidaattilääkityksen aloittamisiän mukaan: aikaisin (6–7-vuotiaana) ja myöhään (8–12-vuotiaana) hoidon aloittaneiden ryhmään (kohortin lääkityksen aloittamisiän keskiarvo ja mediaani oli 8 vuotta). Päihdehäiriön esiintyvyys oli merkitsevästi suurempi myöhään lääkityksen aloittaneiden ryhmässä verrattuna aikaisin aloittaneisiin ja verrokkeihin (44 % vs. 27 %; Wald χ² = 5.38, p = 0.02). Aikaisin aloittaneiden ja verrokkien esiintyvyydessä ei puolestaan ollut eroa (27 % vs. 29 %; Wald χ² = 0.12, p = 0.10).

  • Tutkimuksen laatu: kelvollinen
  • Sovellettavuus suomalaiseen väestöön: hyvä

Kommentti:Tutkittavat olivat poikia tai miehiä. Lääkehoidon saamista tai saamatta jättämistä ei ollut satunnaistettu. Verrokkien valinta- tai valikoitumisprosessia ei kuvailtu tarkkaan. Myöskään katoa verrokkien osalta ei raportoitu. Kaltaistuksesta huolimatta (ikä, sukupuoli, sosiaalinen asema ja asuinpaikka) on täten mahdollista, että verrokkeihin liittyi tuntemattomia sekoittavia tekijöitä.

Kirjallisuutta

  1. Biederman J, Wilens T, Mick E ym. Pharmacotherapy of attention-deficit/hyperactivity disorder reduces risk for substance use disorder. Pediatrics 1999;104:e20 «PMID: 10429138»PubMed
  2. Wilens TE, Faraone SV, Biederman J ym. Does stimulant therapy of attention-deficit/hyperactivity disorder beget later substance abuse? A meta-analytic review of the literature. Pediatrics 2003;111:179-85 «PMID: 12509574»PubMed
  3. Katusic SK, Barbaresi WJ, Colligan RC ym. Psychostimulant treatment and risk for substance abuse among young adults with a history of attention-deficit/hyperactivity disorder: a population-based, birth cohort study. J Child Adolesc Psychopharmacol 2005;15:764-76 «PMID: 16262593»PubMed
  4. Wilens TE, Adamson J, Monuteaux MC ym. Effect of prior stimulant treatment for attention-deficit/hyperactivity disorder on subsequent risk for cigarette smoking and alcohol and drug use disorders in adolescents. Arch Pediatr Adolesc Med 2008;162:916-21 «PMID: 18838643»PubMed
  5. Mannuzza S, Klein RG, Truong NL ym. Age of methylphenidate treatment initiation in children with ADHD and later substance abuse: prospective follow-up into adulthood. Am J Psychiatry 2008;165:604-9 «PMID: 18381904»PubMed
Käypä hoito -suositukset ovat riippumattomia, tutkimusnäyttöön perustuvia kansallisia hoitosuosituksia. Lue lisää
LINKKIEN TYYPIT JA VÄRIKOODIT
Kirjallisuusviite
Kuva
Linkki toiselle sivustolle
Lisätietoa
Näytönastekatsaus
PDF-tiedosto
PubMed-abstrakti
Taulukko