KH2014 Suositus KH2014 Suositus

Tulosta

Intravitreaalinen kortisoni makulaturvotuksen hoitona

Näytönastekatsaukset
20.8.2014
Paula Summanen

Näytön aste: A

Intravitreaalinen kortisoni vähentää makulaturvotusta, mutta vaikutus on usein lyhytaikainen ja siihen liittyy runsaasti haittavaikutuksia. Pitkäaikaistulokset puuttuvat.

Saksalaisessa etenevässä kliinisessä kokeessa «Jonas JB, Kreissig I, Söfker A ym. Intravitreal injection of triamcinolone for diffuse diabetic macular edema. Arch Ophthalmol 2003;121:57-61 »1 20 potilaan 26 silmään ruiskutettiin diffuusin makulaturvotuksen hoitona 25 mg triamsinoloniasetonidia 0,2 ml Ringerin liuoksessa. Lääkeaine on tislattu kaupallisesta valmisteesta. Potilaat olivat iältään keskimäärin 70 ± 5-vuotiaita.

Näöntarkkuus parani 17/21 (81 %) hoidetuissa silmissä, mutta verrokkisilmissä ei tapahtunut merkittäviä muutoksia. Hoidettujen silmien lähtötilanteen näöntarkkuus 0,12 ± 0,08 oli seurannan aikana parhaimmillaan 0,19 ± 0,14 (P < 0,001). Näöntarkkuuden paraneminen oli merkittävää 6 ja 10 viikon ja 5 kuukauden kuluttua. Verrokkisilmien näkö oli 0,15 ± 0,17 tutkimuksen alkaessa ja seuranta-ajan lopussa 0,16 ± 0,08. Väriainetutkimuksessa tihkuminen väheni merkittävästi lähtötilanteesta 32,3 ± 13,6 mm2 (vaihteluväli 7,28–50,0) pienimmillään 26,8 ± 15,3 mm2 (0,52–50,0).

Silmänpaine nousi hoidetuissa silmissä lähtötilanteen 16,9 ± 2,5 mmHg:sta korkeimmillaan tasolle 21,3 ± 4,7 (P < 0,001) (mediaani 19, vaihteluväli 16–35 mmHg), mutta laski merkittävästi tasolle 17,7 ± 4,7 mmHg tutkimuksen lopussa (P = 0,03), kun lääkkeen ruiskuttamisesta oli kulunut 5 kuukautta. Paine oli tutkimuksen aikana > 21 mmHg 9/26 silmässä (35 %). Paine normaalistui kaikissa silmissä paikallislääkkeillä eikä papillin vaurioitumista todettu. 18 faakkisessa silmässä mykiösamentuma lisääntyi hieman (0,11 ± 0,32 yksikköä lähtötilanteessa vs 0,33 ± 0,67 yksikköä kotelonalaisessa kerroksessa, mutta lisäys ei ollut tilastollisesti merkittävä). Tuman ja kuorikerroksen arvot olivat muuttumattomia (1,39 ± 0,50 vs 1,44 ± 0,51 ja 1,39 ± 0,70 vs 1,44 ± 0,70).

  • Tutkimuksen laatu: kelvollinen
  • Sovellettavuus suomalaiseen väestöön: hyvä

Kommentti: Ensimmäinen sarja diabetekseen liittyvän diffuusin makulaturvotuksen hoidosta lasiaiseen ruiskutetulla kortikosteroidilla.

Ranskalaisessa etenevässä kokeessa [ «Massin P, Audren F, Haouchine B ym. Intravitreal triamcinolone acetonide for diabetic diffuse macular edema: preliminary results of a prospective controlled trial. Ophthalmology 2004;111:218-24; discu»2 tutkittiin lasiaiseen ruiskutetun triamsinoloni-asetonidin vaikutusta vaikeaan diffuusiin diabeettiseen makulaturvotukseen 15 potilaalla, joilla oli laserhoidolle reagoimaton makulaturvotus, ruiskuttamalla 4 mg triamsinoloniasetonidia toiseen silmään (Kenacort Retard, Bristol-Myers-Squibb, Pariisi). Hoidon tehoa seurattiin mittaamalla keskeisen retinan paksuus OCT:lla 1, 3 ja 6 kuukautta hoidosta. Lisäksi tutkittiin näöntarkkuus ETDRS-taululla sekä seurattiin silmänpainetta ja kaihin kehittymistä.

12 potilaalla oli vähintään 3 kuukauden seuranta, seitsemällä 6 kuukauden seuranta. Ennen hoitoa CRT oli 509 ± 143,5 µm hoitosilmissä ja 474 ± 82,6 µm verrokkisilmissä. Neljän viikon kuluttua vastaavat arvot olivat 207,3 ± 44,2 µm vs 506,7 ± 122,4 µm (P < 0,001) ja 12 viikon kuluttua 207,0 ± 96,7 µm vs 469,3 ± 117,6 µm (P = 0,005). 24 viikon kuluttua keskeisen retinan paksuudessa ei ollut merkittävää eroa, koska turvotus uusiutui tai palasi 5 hoidettuun silmään. Ennen hoitoa näöntarkkuus oli 47,8 ± 13 (vaihteluväli 28–66) kirjainta hoitosilmissä ja 51,9 ± 14,6 (vaihteluväli 31–71) verrokkisilmissä. 12 viikon kuluttua vastaavat luvut olivat 52,7 ± 10,8 (vaihteluväli 34–70) ja 50,8 ± 14,3 (vaihteluväli 29–69) ja 24 viikon kuluttua 54,7 ± 7,6 (vaihteluväli 47–68) ja 50,6 ± 18,4 (vaihteluväli 28–71). Nämä erot eivät olleet merkittäviä millään tutkimuskerralla. Kuudessa 12 hoidetusta silmästä silmänpaine ylitti 25 mmHg.

  • Tutkimuksen laatu: kelvollinen
  • Sovellettavuus suomalaiseen väestöön: hyvä

Kommentti: Ainoa sarja, joka on mukana Cochranen kontrolloitujen tutkimusten rekisterissä. Lasiaiseen ruiskutettu kortisoni vähentää makulaturvotusta tehokkaasti, ainakin lyhyen aikaa, mutta sen mahdollinen hyöty näköön on edelleen avoin ja vaatii lisätutkimuksia.

Australialaisessa etenevässä, satunnaistetussa kaksoissokkoutetussa lumekontrolloidussa kliinisessä kokeessa «Sutter FK, Simpson JM, Gillies MC. Intravitreal triamcinolone for diabetic macular edema that persists after laser treatment: three-month efficacy and safety results of a prospective, randomized, doub»3 tutkittiin lasiaiseen ruiskutetun kortisonin tehoa laserhoidolle reagoimattoman makulaturvotuksen hoidossa. Yhteensä 43 potilaan 69 silmästä satunnaistettiin saamaan lääkeruiske (N = 34) tai lumeruiske (N = 35). 65 silmälle saatiin 3 kuukauden seurantatiedot (94 %). Triamsinoloniasetonidiliuosta tai lumetta annoksella 0,1 ml ruiskutettiin lasiaistilaan parsplanan kautta 27 gaugen neulalla poliklinikan leikkaussalissa käyttäen sidekalvonalaista puudutusta. Hoidon tehoa seurattiin tutkimalla paras korjattu näöntarkkuus (ilmaistiin logaritmisena) sekä arvioimalla makulaturvotusta kontaktilasitutkimuksella ja OCT:llä. Mahdolliset haittavaikutukset huomioitiin.

Näkö parani ≥ 5 kirjainta 18/33 (55 %) silmässä hoitoryhmässä verrattuna 5/32 (16 %) lumeryhmässä (P = 0,002). Makulaturvotus väheni ≥ 1 astetta sokkoutetussa semikvantitatiivisessa kontaktilasitutkimuksessa 25/33 (75 %) vs 5/32 (16 %) silmässä (P < 0,0001). OCT:ssa turvotus oli vähentynyt keskimäärin 152 ± 27 µm 21 hoidetussa silmässä ja 36 ± 17 µm verrokkisilmissä (P < 0,001). Yhteen hoitosilmään kehittyi endoftalmiitti, mutta silmää ei menetetty. Muita haittavaikutuksia olivat ptoosi kahdessa (6 %), sidekalvohaavauma yhdessä (3 %), silmänpaineen nousu 10:ssä (10 %; lääkitys tarpeen 8, 24 %) 33:sta hoidetusta silmästä. Kaihi kehittyi 1/27 (4 %). Silmänpaine nousi ja kaihi eteni yhdessä lumeryhmän silmässä (3 ja 4 %) ja yhteen tuli sarveiskalvoturvotusta, jota ei todettu hoitoryhmän silmissä.

  • Tutkimuksen laatu: kelvollinen
  • Sovellettavuus suomalaiseen väestöön: hyvä

Kommentti: Seuranta-aika aivan liian lyhyt.

Itävallassa hoidettiin etenevässä hoitosarjassa «Krepler K, Wagner J, Sacu S ym. The effect of intravitreal triamcinolone on diabetic macular oedema. Graefes Arch Clin Exp Ophthalmol 2005;243:478-81 »4 12 potilaan (7 miestä, 5 naista, ikä 67 ± 9 vuotta) 12 silmää intravitreaalisella kortikosteroidilla (Triamcinolone acetonide 0,1 ml, vastaa 4 mg TA:ta). Mukaanottokriteerinä oli seulavalopolttohoidolle reagoimaton makulaturvotus (hoidosta vähintään 3 kuukautta) ilman merkkejä iskemiasta. Mukaan ei otettu, mikäli paras korjattu näöntarkkuus oli ≥ 0,4, potilaalla todettiin aktiivinen proliferatiivinen retinopatia tai anamnestisesti oli viitettä steroidien käyttöön liittyneestä silmänpaineen noususta. Kontrollit tapahtuivat 1 viikko sekä 1, 3, 6 ja 9 kuukautta hoidon jälkeen. Kliinisen tutkimuksen lisäksi (näöntarkkuus ETDRS-taulua käyttäen ilmoitettiin logMAR-arvoina) makulan paksuus arvioitiin OCT:llä. Yksi potilas joutui jäämään pois seurannasta pian hoidon jälkeen vaikeiden perustaudin elinmuutosten vuoksi. 9 potilasta seurattiin 10 kuukautta.

Makulan paksuus väheni lähtötasolta 450 ± 190 µm kuukauden kuluttua tasolle 305 ± 153 µm (P = 0,02) ja samalla näöntarkkuus parani lähtötilanteen tasolta 1,0 ± 0,4 tasolle 0,9 ± 0,4 (P = 0,01) viikon ja kuukauden kuluttua. Myöhemmissä kontrolleissa merkittävää paranemista lähtötilanteeseen nähden ei enää ollut havaittavissa näöntarkkuudessa tai verkkokalvon turvotuksen vähenemisessä. 3 potilaalla kohosi silmänpaine > 21 mmHg ja kolmella todettiin vähäistä mykiösamentumaa. Endofotalmiitteja ei esiintynyt.

  • Tutkimuksen laatu: heikko
  • Sovellettavuus suomalaiseen väestöön: hyvä

Kommentti: Tutkimuksen laatua haittaa kontrolliryhmän puuttuminen ja tutkittavien pieni lukumäärä. Tutkimuksen vahvuutena on, että näöntarkkuus käsiteltiin logMAR-arvoina ja OCT:tä käytettiin. Selvä myönteinen vaikutus kesti vain kuukauden

Yhdysvaltain National Eye Instituten, National Institute of Diabetes and Digestive and Kidney Diseases, National Institute of Health ja Department of Health and Human Services tukemassa Diabetic Retinopathy Research Networkin (DRCR.net) tutkimuksessa «Diabetic Retinopathy Clinical Research Network. A randomized trial comparing intravitreal triamcinolone acetonide and focal/grid photocoagulation for diabetic macular edema. Ophthalmology 2008;115:144»5 verrattiin paikallista makulan valopolttohoitoa intravitreaaliseen triamsinoloniin.

Tutkimukseen otettiin 693 diabeetikkoa (puolet naisia, ikä keskimäärin 63 vuotta, lähes kaikilla oli tyypin 2 diabetes eli 4 % tyypin 1 diabetes). Diabeetikot olivat vähintään 18-vuotiaita, ja toisen silmän korjattu sähköisesti tutkittu näöntarkkuus oli alentunut makulan keskiosan turvotuksen vuoksi (näöntarkkuus välillä 24–73 ETDRS-kirjainta eli lähellä näöntarkkuutta 20/320–20/40 eli 0,063–0,5) eli OCT:lla mitattu verkkokalvon paksuus keskikentässä vähintään 250 µm käyttäen Stratus OCT:tä.

Tutkimukseen ei otettu mukaan, mikäli silmään oli tarve tehdä hajalaserhoitoa proliferatiiviseen retinopatiaan seuraavan 4 kuukauden kuluessa, aiemmin oli annettu intravitreaalisesti kortikosteroidia tai tehty vitrektomia tai äskettäin oli annettu parabulbaarisesti kortikosteroidihoito, tehty laserhoitoa, silmässä oli glaukooma tai aiempi steroidin aiheuttama silmänpaineen nousu. 840 silmää satunnaistettiin yhteen kolmesta hoitomuodosta: 1) paikallinen tai seulavalopolttohoito eli laserryhmä, 2) 1 mg:n intravitreaalinen hoito ja 3) 4 mg:n triamsinolonihoito. Potilailta, joiden molemmat silmät täyttivät ehdot, toinen silmä tuli laser- ja toinen 1 mg:n triamsinoloniryhmään. Tutkimuksessa käytettiin säilyteaineetonta triamsinolonia. Seurantakäynnit, jolloin tutkittiin paras korjattu näöntarkkuus, mitattiin verkkokalvon paksuus ja arvioitiin lisähoidon tarve, tapahtuivat 4 kuukauden välein. Näöntarkkuus oli ensisijainen päätepiste ja OCT:lla mitattu keskeisen verkkokalvon paksuus toinen. Lisäksi arvioitiin kaihileikkauksen kumulatiivinen todennäköisyys hoitoryhmittäin käyttäen Kaplan-Meierin menetelmää.

Laserhoito oli muunnelma ETDRS-tutkimuksen hoidosta. Tärkeimmät erot olivat seuraavat: 1) polttoja tehtiin 500–3 000 µm:n etäisyydelle makulan keskustasta eli ei 500 µm lähemmäs makulan keskustaa, vaikka näkö olisi alle 0,5, jolloin hoidettiin 300 µm etäisyydellä makulan keskusta olevia tihkumiskohtia; 2) käytettiin keltaista tai vihreää valoa (ei sinistä); 3) polttokoko 50 µm (ei 100 µm); 4) polttojälki tuskin havaittava vaalean harmaa jälki; 5) polttojen väli kahden polttojäljen kokoinen (vastaa aiemmin käytettyä100 µm:n polttoa); 6) hoidettiin vain edellä mainitun hoitoalueen turvotusalueiden tihkuvat mikroaneurysmat, ei laajemmin ja 7) mikroaneurysmien ei tarvinnut tummua tai vaalentua, mutta niiden alla tuli näkyä lievä polttojälki. Lisähoito tehtiin 4 kuukauden välein tapahtuvilla kontrollikäynneillä, mikäli todettiin, ettei turvotus ollut hävinnyt tai turvotus uusiutui ja elleivät hoidon lykkäämisehdot täyttyneet: 1) OCT:n keskikentässä verkkokalvon paksuus ≤ 225 µm, näöntarkkuus ≥ 79 kirjainta (0,8) tai huomattava makulaturvotuksen väheneminen (≥ 50 % OCT:n keskikentässä) ja todennäköisyys, että turvotus vähenee ilman lisälaseria; 2) vasta-aiheet lisälaserilla johtuen aiemman laserin haitoista tai tutkijan arvio, että maksimimäärä turvallisesti annettavaa laserhoitoa on jo annettu ja 3) ilmeinen lisälaserhoidon turhuus eli 8 kuukauden aikana, jolloin laserhoitoa on annettu kahdesti on tapahtunut vähemmän kuin 5 kirjaimen näöntarkkuuden paraneminen, eikä OCT:ssa keskeisen verkkokalvon paksuus ole vähentynyt ≥ 50 %, mikä vastaa ainakin 20 %:n vähenemää retinan paksuudessa.

Laserryhmään satunnaistettuun silmään voitiin antaa muita hoitoja, esimerkiksi lasiaiseen ruiskutettavaa triamsinolonia, jos paras korjattu näöntarkkuus oli vähentynyt vähintään 15 kirjainta lähtötilanteesta ja tilanne ei ollut muuttunut kahden perättäisen 4 kuukauden välein tapahtuvan kontrollikäynnin aikana ja jos näön aleneminen johtui OCT:lla todennetusta makulaturvotuksesta, alkuperäisestä tai uudesta. Kahden vuoden kuluessa laserryhmän 330 silmästä 14 (13 %) sai muun lisähoidon kuin tutkimukseen kuuluvan triamsinolonin (tutkimukseen kuulumaton triamsinoloni, vitrektomia tai bevasitsumadi).

Neljä kuukautta hoidosta 4 mg:n triamsinolonihoito oli vaikuttanut 1 mg:n triamsinoloni- ja laserhoitoa tehokkaammin verkkokalvon paksuuteen ja näöntarkkuuteen. Saavutettu etu hävisi ja kahden vuoden näöntarkkuustulokset olivat laserryhmässä paremmat kuin 1 mg:n ja 4 mg:n triamsinolonihoidossa (P = 0,02 ja 0,002, vastaavasti). Kaksivuotistutkimuksessa laserryhmässä näöntarkkuus oli noussut vähintään 10 kirjainta 32 %:ssa silmistä ja heikentynyt saman verran 19 %:ssa. Molemmissa triamsinoloniryhmissä oli useammin silmänpaineennousua ja kaihileikkauksia.

  • Tutkimuksen laatu: tasokas
  • Sovellettavuus suomalaiseen väestöön: hyvä

Kommentti: Vaikka kahden vuoden kuluessa laserryhmän silmästä 13 % sai muun lisähoidon kuin tutkimukseen kuuluvan triamsinolonin yhdessä tämän kanssa, tämän ei voi katsoa oleellisesti vähentäneen laserhoidon merkitystä.

Tässä työssä «Diabetic Retinopathy Clinical Research Network (DRCR.net), Beck RW, Edwards AR ym. Three-year follow-up of a randomized trial comparing focal/grid photocoagulation and intravitreal triamcinolone for d»6 esitettiin edellä kuvatun tutkimuksen 3-vuotistulokset. 51 potilasta kuoli kolmen vuoden seurannan aikana (28,19 ja 16 edellä mainituissa ryhmissä). Elossa olevista potilaista 159, 122 ja 122, ryhmittäin, oli otettu mukaan tutkimukseen siten, ettei heiltä ollut mahdollista saada kolmen vuoden seurantaa täyteen ennen tutkimuksen loppumista. 3-vuotiskontrolli oli siten ryhmittäin mahdollinen 143 (43 %), 116 (45 %) ja 116 (46 %) silmälle alkuperäisestä ryhmästä ja 80 % laserryhmästä (n = 115) ja 1 mg:n triamsinolonihoitoryhmästä (n = 93) ja 84 % 4 mg:n triamsinoloniryhmästä (n = 98). Kolmivuotiskontrolliin osallistuneet olivat useammin valkoihoisia ja osallistumattomat latinalaisamerikkalaisia. Ryhmien välillä ei ollut eroja lähtötilanteen näöntarkkuuksissa. Seurannan aikana näöntarkkuus oli keskimäärin neljä kirjainta heikompi keskeyttäneillä heidän viimeisimmällä kontrollikäynnillään kuin loppuun asti osallistuneilla (P = 0,01). Ryhmien välillä ei ollut eroja, jos huomioitiin vain ne, joilla oli mahdollisuus saada täyteen 3 vuoden seuranta.

Kolmivuotiskontrolliin osallistuneet olivat saaneet kolmen vuoden aikana keskimäärin 3,1 hoitokertaa laserryhmässä, 4,2 hoitokertaa 1 mg:n triamsinoloni- ja 4,1 hoitokertaa 4 mg:n triamsinolonihoitoryhmässä. Kaiken kaikkiaan annettin 1 898 injektioita eikä endoftalmiitteja todettu. Kolmantena vuonna 20 silmää laserryhmässä (17 %), 22 silmää 1 mg:n triamsinoloniryhmässä (24 %) ja 28 silmää 4 mg:n triamsinoloniryhmässä (29 %) hoidettiin kerran kyseisen hoitoryhmän hoitomuotoa käyttäen: kaksi ja kolme kertaa vastaavasti 8 (7 %), 9 (10 %), 21 (21 %) ja 1 (1 %), 8 (9 %), 4 (4 %). Laserryhmästä 7 (6 %) sai 4 mg:n triamsinolonihoidon ja 21 (23 %) 1 mg:n triamsinoloniryhmästä ja 20 (20 %) 4 mg:n triamsinoloniryhmästä sai laserhoitoa. Muita diabeettisen makulaturvotuksen tutkimukseen kuulumattomia hoitoja (lasiaisleikkaus, tutkimukseen kuulumaton triamsinoloni ja bevasitsumabi) käytettiin 15 (13 %), 16 (17 %) ja 11 (11 %) silmään edellä mainituissa ryhmissä.

Kahden ja kolmen vuoden seurantakäyntien aikana näöntarkkuus parani useammin kuin huononi kaikissa kolmessa ryhmässä. Kaikissa ryhmissä silmissä, joiden näöntarkkuus oli kahden vuoden kontrollissa alle 20/30 (0,63), tapahtui noin kaksi kertaa useammin näön paraneminen vähintään 10 kirjainta kuin näön heikkeneminen saman verran.

Keskimäärin näkö parani laserryhmässä lähtötilanteesta kolmen vuoden kontrolliin viisi kirjainta ja 0 kirjainta molemmissa triamsinoloniryhmässä. Keskimääräinen ero suhteutettuna lähtötilanteen näöntarkkuuteen ja ennen laserhoitoa tutkittuun näöntarkkuuteen oli laseriin verrattuna 1 mg:n triamsinoloni +5,6 (95 % luottamusväli 0,8–10,4); laser verrattuna 4 mg:n triamsinoloni +4,7 (luottamusväli 0–9,5) ja 1 mg:n triamsinoloni verrattuna 4 mg:n triamsinoloniin -0,8 (luottamusväli -6,0–4,3). Potilailla, joilla oli hoidettu molempia silmiä, erot 3 vuoden näöntarkkuuksissa olivat 9,3 (luottamusväli 2,1–16,4), kun toinen silmä oli laser- ja toinen 1 mg:n triamsinoloniryhmässä (n = 29) ja 4,6 (luottamusväli -6,2–15,5), kun toinen oli laser- ja toinen 4 mg:n triamsinoloniryhmässä (n = 27).

Kolmen vuoden seurantaan osallistuneiden näöntarkkuus parani vähintään 10 kirjainta lähtötilanteesta 51 (44 %) laserryhmässä, 23 (25 %) 1 mg:n triamsinoloni- ja 37 (38 %) 4 mg:n triamsinoloniryhmässä ja vastaavasti näkö huononi vähintään 10 kirjainta 14 (12 %), 24 (26 %) ja 22 (22 %). Kahden vuoden kohdalla vastaavat tulokset niillä, jotka osallistuivat kolmen vuoden kontrolliin, olivat 33 %, 18 %, 32 % ja 12 %, 29 %, 27 %.

Kolmen vuoden kontrollissa näöntarkkuus oli parantunut lähtötilanteeseen verrattuna vähintään 15 kirjainta 30 (26 %), 19 (20 %) ja 21 (21 %) silmässä ryhmittäin ja heikkeni saman määrän 9 (8 %), 16 (17 %) ja 16 (16 %), vastaavasti. Jos tuloksia tarkasteltiin vain silmissä, jotka olivat pseudofaakkeja tai joissa oli vähäisiä mykiömuutoksia, keskimääräinen näöntarkkuuden muutos lähtötilanteesta kolmen vuoden kontrolliin laser-ryhmässä (n = 79) +5, 1 mg:n triamsinoloniryhmässä (n = 61) +2 ja 4 mg:n triamsinoloniryhmässä (n = 90) 0.

Kolmen vuoden tutkimuksessa keskeisen verkkokalvon paksuus oli vähemmän kuin 250 µm 75 silmässä (67 %) laserryhmässä, 37 silmässä (43 %) 1 mg:n ja 45 silmässä (51 %) 4 mg:n triamsinoloniryhmässä.

Neljään 4 mg:n triamsinoloniryhmän silmään tehtiin hoitotoimenpide glaukoomaan ennen kahden vuoden kontrollia (1 lasertrabekuloplastia ja 3 leikkausta), eikä uusia hoitoa vaativia glaukoomatapauksia todettu kolmannen seurantavuoden aikana. Kolmen vuoden kontrollissa silmänpaine oli keskimäärin 16 mmHg (SD, 3 mmHg) laserryhmässä, 17 mmHg (SD, 3 mmHg) 1 mg:n ja 16 mmHg (SD, 4 mmHg) 4 mg:n triamsinoloniryhmässä. Vastaavasti 6 silmässä (5 %), 14 (15 %) ja 10 (10 %) silmänpaine oli yli 21 mmHg. Vastaavasti silmänpainetta alentavaa lääkitystä käytettiin 3 (2 %), 2 (2 %) ja 12 (12 %) silmässä. Kolmen vuoden ajan seurantaan osallistuneilla todettiin yli 10 mmHg:n silmänpaineen nousu kahden ensimmäisen vuoden aikana 4 silmässä laserryhmässä (3 %), 16 silmässä (17 %) 1 mg:n ja 30 silmässä (31 %) 4 mg:n triamsinoloniryhmässä; luvut olivat kolmen vuoden seurannan aikana vastaavasti 4, 18 ja 33 %.

Faakkisten silmien 3 vuoden kumulatiivinen kaihileikkauksen todennäköisyys oli 31 % laserryhmässä, 46 % 1 mg:n ja 83 % 4 mg:n triamsinoloniryhmässä (P < 0,001). Vastaava luku laserryhmässä silmissä, jotka eivät saanet triamsinolonihoitoa, oli 27 %.

Yhteenveto: Aluksi intravitreaalisen 4 mg:n triamsinolonihoidon tulokset olivat 1 mg:n triamsinolonihoitoa ja laserhoitoa parempia, mutta etu hävisi tämän jälkeen. Kahden ja kolmen vuoden kohdalla näöntarkkuus oli laserryhmässä parempi kuin 1 mg:n ja 4 mg:n triamsinolonihoitoryhmässä (P = 0,02 ja 0,002, vastaavasti).

  • Tutkimuksen laatu: tasokas
  • Sovellettavuus suomalaiseen väestöön: hyvä

Tämä teksti on linkitetty seuraaviin artikkeleihin:

  • Diabeettinen retinopatia 1

Kommentti: 2000-luvulla ei verrata makulaturvotuksen laserhoitoa hoidon lykkäämiseen, vaan muihin uusiin hoitomuotoihin. Vaikka 6 % laserryhmän silmistä sai myös intravitreaalisen triamsinoloni-injektion, sen ei voi katsoa merkittävästi vaikuttavan laserryhmän tuloksiin. Vaikka laserhoidon tulokset tulivat esille triamsinoloinihoitoa hitaammin, tutkimus osoitti laserhoidon intravitreaalista hoitoa tehokkaammaksi 3 vuoden seurannassa. Lisäksi intravitreaaliseen 4 mg:n triamsinolonihoitoon liittyi laserhoitoon verrattuna 2,5-kertainen kaihileikkausten kumulatiivinen 3-vuotistodennäköisyys.

Kirjallisuutta

  1. Jonas JB, Kreissig I, Söfker A ym. Intravitreal injection of triamcinolone for diffuse diabetic macular edema. Arch Ophthalmol 2003;121:57-61 «PMID: 12523885»PubMed
  2. Massin P, Audren F, Haouchine B ym. Intravitreal triamcinolone acetonide for diabetic diffuse macular edema: preliminary results of a prospective controlled trial. Ophthalmology 2004;111:218-24; discussion 224-5 «PMID: 15019365»PubMed
  3. Sutter FK, Simpson JM, Gillies MC. Intravitreal triamcinolone for diabetic macular edema that persists after laser treatment: three-month efficacy and safety results of a prospective, randomized, double-masked, placebo-controlled clinical trial. Ophthalmology 2004;111:2044-9 «PMID: 15522370»PubMed
  4. Krepler K, Wagner J, Sacu S ym. The effect of intravitreal triamcinolone on diabetic macular oedema. Graefes Arch Clin Exp Ophthalmol 2005;243:478-81 «PMID: 15586288»PubMed
  5. Diabetic Retinopathy Clinical Research Network. A randomized trial comparing intravitreal triamcinolone acetonide and focal/grid photocoagulation for diabetic macular edema. Ophthalmology 2008;115:1447-9, 1449.e1-10 «PMID: 18662829»PubMed
  6. Diabetic Retinopathy Clinical Research Network (DRCR.net), Beck RW, Edwards AR ym. Three-year follow-up of a randomized trial comparing focal/grid photocoagulation and intravitreal triamcinolone for diabetic macular edema. Arch Ophthalmol 2009;127:245-51 «PMID: 19273785»PubMed
Käypä hoito -suositukset ovat riippumattomia, tutkimusnäyttöön perustuvia kansallisia hoitosuosituksia. Lue lisää
KÄYPÄ HOITO -SUOSITUS Diabeettinen retinopatia
LINKKIEN TYYPIT JA VÄRIKOODIT
Kirjallisuusviite
Kuva
Linkki toiselle sivustolle
Lisätietoa
Näytönastekatsaus
PDF-tiedosto
PubMed-abstrakti
Taulukko