Gould ja kumppanit «Gould RA, Otto MW, Pollack MH, Yap L. Cognitive be...»1 halusivat selvittää meta-analyysillä CBT:n ja lääkehoidon tehoa ja hoitotuloksen pysyvyyttä yleistyneeseen ahdistuneisuushäiriöön. Meta-analyysiin hyväksyttiin 35 tutkimusta kattaen 61 erilaista vertailuasetelmaa. Kirjallisuushaku kattoi vuodet 1966–1996.
Meta-analyysiin sisällytettiin vain sellaiset tutkimukset, joissa oli hoitoryhmän lisäksi käytetty jotain vertailuryhmää (ei hoitoa, odotuslista tai lume), jotta oli mahdollista laskea efektikoot ryhmien välille. CBT-hoito oli joko kognitiivista (kognitiivista restrukturointia) tai behavioraalista terapiaa (altistusta, systemaattista desensitisaatiota, rentoutusharjoituksia tai ahdistuksen hallintakeinojen opettelua) yksinään tai niiden yhdistelmää. Tutkimuksiin sisältyneet lääkkeet olivat niitä, joita tyypillisesti Yhdysvalloissa käytettiin yleistyneeseen ahdistuneisuushäiriöön (käytännössä valtaosa oli erilaisia bentsodiatsepiineja). GAD-diagnoosin tuli perustua DSM-kriteereihin. Vastemuuttujat olivat ahdistuneisuus, sureminen ja depressio. Näiden mittaamisessa oli (meta-analyysiin hyväksytyissä tutkimuksissa) käytetty tyypillisiä mittareita (kuten Hamilton Anxiety Scale, Fear Questionnaire, State-Trait Anxiety Inventory, Cognitive-Somatic Anxiety Questionnaire, Pennsylvania State Worry Questionnaire, Beck Depression Inventory, Hamilton Rating Scale for Depression). Efektikoko laskettiin hoidon päättymisvaiheessa ja seurannassa (jos mahdollista).
CBT-hoidon tehoa oli selvitetty yhteensä 13 tutkimuksessa käsittäen 22 vertailuasetelmaa (joista 8:ssa oli käytetty sekä kognitiivisia että behavioraalisia menetelmiä, 3:ssa pelkästään ahdistuksen hallintakeinoja, 3:ssa pelkästään kognitiivista psykoterapiaa, 3:ssa pelkästään rentoutusharjoituksia, 3:ssa pelkästään behavioraalisia menetelmiä ja 2:ssa rentoutusta ja biofeedback-menetelmää yhdessä). Lääkehoidon tehoa oli selvitetty yhteensä 24 tutkimuksessa käsittäen 39 vertailuasetelmaa (joista 23:ssa oli jokin bentsodiatsepiini, 9:ssä buspironi, 3:ssa jokin masennuslääke ja 4:ssä jokin muu lääke, kuten beetasalpaaja).
Keskimääräinen efektikoko ahdistuneisuudelle oli kaikki CBT-tutkimukset huomioiden 0,70; 95 % luottamusväli 0,57–0,83, t(21) = 10,01, p < 0,0001 ja masennukselle 0,77; 95 % luottamusväli 0,64–0,90, t(14) = 10,99, p < 0,0001. Keskimääräinen keskeyttäneiden osuus CBT-tutkimuksissa oli 10,6 % (SD = 9,6). Sellaisten interventioiden, joissa oli käytetty sekä kognitiivisia että behavioraalisia menetelmiä, teho oli keskimäärin 0,91, kun taas pelkkiä kognitiivisia menetelmiä käytettäessä teho oli 0,59, ja pelkkiä behavioraalisia menetelmiä käytettäessä 0,51. Sillä, oliko CBT toteutettu ryhmä- vai yksilömuotoisena, ei ollut tehon kannalta merkitystä (efektikoot 0,66 ja 0,81, t(20) = 1,20, p = 0,25), kuten ei myöskään hoidon pituudella (13 tutkimusta, joissa keskimääräinen pituus oli 9,5 istuntoa, SD = 3,2, F = 0,06, R = 0,06, df = 20, p = 0,80). Keskimääräinen efektikoko ahdistuneisuudelle lääkehoitotutkimuksissa oli 0,60; 95 % luottamusväli 0,50–0,70, t(36) = 5,75, p < 0,0001 ja masennukselle 0,46; 95 % luottamusväli 0,41–0,51, t(7) = 15,10, p < 0,0001. Keskimääräinen keskeyttäneiden osuus lääketutkimuksissa oli 15,2 % (SD = 10,8).
Kun vertailtiin ahdistuneisuusoireiden vakavuutta CBT-ryhmässä (efektikoko 0,70) ja lääkehoitoryhmässä (0,60), ei saatu eroja (t(60) = 0,73, p = 0,46) mutta depressio-oireiden lievittymisen suhteen saatiin CBT:n hyväksi (CBT: efektikoko 0,77, lääkehoito: 0,46, t(21) = 3,11, p < 0,01).
Tutkijoita kiinnosti se, selittyvätkö tutkimushavainnot tehoeroista mahdollisesti sillä, että CBT- ja lääkehoitoihin allokoituneet henkilöt eroaisivat GAD:n vakavuuden suhteen. Tutkijat totesivat, että ryhmät eivät eronneet toisistaan (keskimääräinen sairastamisaika CBT-tutkimuksissa 5,57 vuotta, lääketutkimuksissa 3,71 vuotta, t(23) = 1,04, p = 0,31).
Tutkijoita kiinnosti myös kysymys hoitotulosten pysyvyydestä. 12 tutkimuksessa oli toteutettu seurantaa, mutta tutkijoiden mukaan vain 6 tutkimuksen perusteella voitiin tehdä luotettavia johtopäätöksiä seuraavasti: CBT-seurantatutkimukset: 5 tutkimusta, 14 hoitoasetelmaa, N = 331, efektikoko 0,05; Lääke (+ CBT): 1 tutkimus, 2 hoitoasetelmaa, N = 101; CBT + diatsepaami: efektikoko 0,05, pelkkä diatsepaami: efektikoko -0,77.
Negatiivinen efektikoko kuvasi siis sitä, että kyseistä hoitoa saanut ryhmä oli ahdistuneempi seurantavaiheessa kuin hoidon päättymisvaiheessa.
Siev ja Chambless «Siev J, Chambless DL. Specificity of treatment eff...»2 tekivät meta-analyysin, jossa verrattiin kognitiivisen psykoterapian ja rentoutumisen (relaxation therapy) suhteellista tehoa ja kliinistä merkitsevyyttä yleiseen ahdistuneisuushäiriöön. Asetelman tarkoituksena oli selvittää sitä, missä määrin psykoterapian ns. yleiset tekijät (eivätkä spesifiset psykoterapiamenetelmät) selittävät hoitotulosta. Tutkijat viittasivat aluksi siihen psykoterapiakirjallisuudessa usein toistettuun havaintoon, että psykoterapian tuloksellisuus riippuu muun muassa terapiasuhteen laadusta ja muista tekijöistä, joiden voidaan ajatella olevan psykoterapiamuodosta riippumattomia.
Meta-analyysiin hyväksyttiin sellaiset tutkimukset, joissa oli
Näin määritellen meta-analyysiin tuli 5 tutkimusta. Päävastemuuttujat olivat ahdistuneisuus ja ahdistuneisuuteen liittyvät kognitiot, sekundaarinen vastemuuttuja oli depressio. Ahdistuneisuutta oli mitattu muun muassa seuraavilla mittareilla: Fear of Fear, SCL-90, STAIT-T, ADIS-R Severity, CSAQ-Somatic, HARS, BAI, self-rated anxiety; ahdistuneisuuteen liittyviä kognitioita: CSAQ-Cognitive, määrällisesti se aika, jonka päivittäin käytti murehtimiseen; PSWQ, SPQ; depressiota: BDI, HDRS.
Tutkimuksille tehtiin tilastolliset analyysit: laskettiin vakioidut keskiarvojen erot (SMD) hoitojen loputtua, dikotomisille muuttujille laskettiin vedonlyöntisuhteet (Odds Ratio, OR) ja hoitoryhmille laskettiin painotetut efektikoot. Sen lisäksi tutkijat laskivat kliinistä merkitsevyyttä kuvaavat efektikoot. Kliinistä merkitsevyyttä kuvasi hoidon aikana tapahtuneet muutokset ja kato-osuudet hoitoryhmissä. Tutkimusten homogeenisuuden varmistamiseksi sovellettiin Q-statistiikkaa. Tutkimukset oli julkaistu vuosina 1989–1996, ja kaikki tutkimukset olivat eri tutkijaryhmiltä.
Kognitiivisen terapian ja rentoutuksen välillä ei ollut tehoeroja missään vastemuuttujissa: ahdistuneisuudessa painotettuihin keskiarvoihin perustuva efektikoko g = 0,11, p = 0,32, luottamusväli -0,19–0,40, ahdistuneisuuteen liittyvät kognitiot g = 0,13, p = 0,47, luottamusväli -0,21–0,46 ja depressio g = 0,05, p = 0,73, luottamusväli -0,25–0,35.
Homogeenisuustestauksen tulokset olivat ei-merkitseviä: ahdistuneisuus Q(4) = 3,64, p = 0,46, I2 = 0; ahdistuneisuuteen liittyvät kognitiot Q(3) = 4,93, p = 0,18, I2 = 39; depressio Q(4) = 2,85, p = 0,58, I2 = 0. Kliinistä merkitsevyyttä kuvaava riskisuhde (vedonlyöntisuhde eli odds ratio) CT:n ja rentoutusterapian välillä oli 1,02, p = 0,23, luottamusväli 0,26–1,39.