Systemaattiseen katsaukseen «Martins BMC, Silva EJNLD, Ferreira DMTP ym. Longev...»1 otettiin mukaan tietokannoista PubMed, Scopus, ISI Web of Science, The Cochrane Library, LILACS, BBO, SIGLE syyskuuhun 2017 mennessä julkaistut kliiniset satunnaistetut hoitotutkimukset ja kontrolloidut kliiniset tutkimukset, joissa oli verrattu takahammaspaikan korjaamista tai kokonaan uusimista johonkin muuhun mini-invasiiviseen toimenpiteeseen (kiillottaminen, uudelleen muotoilu, pinnoittaminen) vähintään 2 vuoden seuranta-aikana. Potilaat olivat aikuisia, joilla todettiin korjattava I- tai II-luokan pysyvän takahampaan yhdistelmämuovi- tai amalgaamipaikka. Ensisijainen tulosmuuttuja oli seuranta-ajan kuluessa todettu paikkojen epäonnistuminen USPHS-kriteereillä mitattuna. Paikan saumatiiviys, pinnan karheus, anatominen muoto, sauman värjäytyminen ja sekundaarikaries arvoitiin asteikolla Alpha, Bravo tai Charlie, joista jälkimmäinen tarkoitti epäonnistumista.

Alustavaan tarkasteluun otettiin 5 892 julkaisua, joista mukaan valikoitui kaksoiskappaleiden hylkäämisen ja tarkemman tarkastelun jälkeen 10 satunnaistettua kliinistä kontrolloitua tutkimusta. Harhan riskit olivat kaikissa 10 tutkimuksessa kokonaisuudessaan matalat, paitsi osassa tutkimuksista ryhmiin jaon naamiointi sekä sokkouttaminen olivat epäselviä. Kaikki tutkimukset olivat yliopistolähtöisiä, ja seuranta-ajat olivat 2–12 vuotta. Verrattaessa paikan kokonaan uusimista paikan korjaamiseen keskimääräinen seuranta-aika oli 5,6 vuotta, pinnoittamiseen verrattaessa 5,6 vuotta ja kiillottamiseen verrattaessa 3,8 vuotta. Missään tutkimuksissa suuren kariesriskin potilaita ei kelpuutettu mukaan. Paikkoja oli yhteensä 968. 7 tutkimuksessa vertailtiin paikan kokonaan uusimista (n = 157) ja paikan korjaamista (n = 153), 7 tutkimuksessa vertailtiin paikan kokonaan uusimista (n = 198) ja pinnoitusta (n = 178), ja lisäksi 5 tutkimuksessa vertailtiin paikan kokonaan uusimista (n = 112) ja kiillottamista tai uudelleen muotoilua (n = 170). GRADE-työkalu osoitti korkealaatuista näyttöä korjauksen, kiillottamisen ja uudelleen muotoilujen puolesta verrattuna paikan kokonaan uusimiseen kliinisellä USPHS-kriteeristöllä arvioituna.

Kaikissa tutkimuksissa saatiin samansuuntaisia tuloksia eli että mini-invasiivisten toimenpiteiden onnistuminen oli yhtä hyvä kuin paikan kokonaan uusimisen (p > 0,05). Yhdistelmämuovi- tai amalgaamipaikan korjaaminen on käyttökelpoinen vaihtoehto paikan kokonaan uusimiselle. Pinnoitus ja kiillottaminen tai paikan uudelleen muotoilu ovat toisena vaihtoehtoina.

• Tutkimuksen laatu: kelvollinen
• Sovellettavuus: Soveltuu kliiniseen työhön suoralla tekniikalla suomalaiseen väestöön.
• Kommentti: Mukaan valittujen tutkimusten valintaprosessi oli luotettava, ja jäljelle jääneiden tutkimusten laatu oli hyvä. Intervention luonne (hoitotoimenpide) ei mahdollistanut hoidon toteuttajan sokkouttamista. Tutkimuksissa ei huomioitu potilasnäkökulmaa (kipu, stressi, kustannukset). Meta-analyysiä ei tehty, koska tutkimuksissa oli merkittävää vaihtelua potilaiden iässä, uusintapaikkojen koossa (luokka I–IV), seuranta-ajoissa (2–10 vuotta) ja mitatuissa tulosmuuttujissa.

Retrospektiivisessa asiakirjatutkimuksessa «Kanzow P, Wiegand A. Retrospective analysis on the...»2 kerättiin tiedot aikuisten pysyvien etu- ja takahampaiden vähintään kahden pinnan yhdistelmämuovipaikkauksista. Tiedot kerättiin sähköisistä potilasasiakirjoista Göttingenin yliopistolta, preventiivisen hoidon, parodontologian ja kariologian osastolta tammikuusta 2000 lähtien joulukuuhun 2015 asti. Potilasasiakirjoista poimittiin alkuperäisen yhdistelmämuovipaikan asettamispäivämäärä, interventioiden päivämäärät (uudemmat suoran menetelmän paikat, epäsuorat täytteet, endodonttinen hoito ja hampaan poisto) ja potilaan viimeisimmän tarkastuksen päivämäärä. Lisäksi kerättiin sekä yksilölliset (ikä, sukupuoli, irrotettavat hammasproteesit, vakuutusstatus) että hampaaseen liittyvät muuttujat (hampaan sijainti, hammastyyppi, leuka, aikaisempi endodonttinen hoito, alkuperäisten restauraatioiden pintojen lukumäärä, kullakin interventiolla käsitellyt pinnat). Korjatut paikat (ja erikseen korjaus itse ja alkuperäisen restauraation jäljellä oleva osa) sekä kokonaan uusitut paikat analysoitiin. Ensimmäisen korjauksen yhteydessä seurattiin lisätoimenpiteitä vähintään 2 viikon ajan.

Alun perin asiakirjoista saatiin 20 932 paikkaa, joista tutkimukseen hyväksyttiin sisäänottokriteerien perusteella 8 542 alkuperäistä paikkausta 3 239 potilaalla. Tulosten jakautuminen ilmoitettiin alkuperäisen paikan, korjatun paikan ja kokonaan uusitun paikan kesken: potilaiden keski-ikä oli edellä mainituissa ryhmissä 38,8–44,1 vuotta, ja miehiä heistä oli 49,2–51 %. Hammasryhmien jakautuminen alkuperäisen paikan, korjatun paikan ja kokonaan uusitun paikan kesken: etuhampaita 51,9–75,5 %, välihampaita 8,1–25,6 %, poskihampaita 16,4–22,5 %, osaproteeseja 10,6–20,5 % ja juurihoidettuja hampaita 0,7–11 %. Paikkojen koot jakautuivat seuraavasti: 2-pinnan paikka 42,7–59,3 %, 3-pinnan paikka 28,5–38,6 %, 4-pinnan paikka 11,2–17,2 % ja 5-pinnan paikka 0–1,5 %.

Ensisijaisia tulosmuuttujia oli 3 erikseen alkuperäiselle paikalle, korjatulle paikalle ja kokonaan uusitulle paikalle: onnistuminen = ei uusia toimenpiteitä (korjaaminen = epäonnistuminen), kesto 1 = 1 uusi korjaus (1. korjaus = selviytyminen, 2. korjaus = epäonnistuminen), kesto 2 = 2 tai useampi uutta korjausta (useampi kuin 1 korjaus = selviytyminen, kaikki pinnat korjattu = epäonnistuminen). 10 vuoden aikana alkuperäisen paikkauksen onnistumisaste oli 68,3 %, ja vuosittainen paikkojen menetysaste (AFR) oli 3,7 %. Korjaaminen pidensi alkuperäisten paikkausten kestävyyttä merkittävästi: 10 vuoden jälkeen: 1 korjaus: 77,3 %, AFR: 2,5 %, p < 0,001; 2 korjausta: 80,4 %, AFR: 2,2 %, p < 0,001. Korjattujen paikkojen onnistumisaste 10 vuoden jälkeen oli 43,4 % (10 vuoden AFR: 8,0 %). Kestävyyttä pidennettiin lisäkorjauksilla (10 vuoden jälkeen: 1 korjaus: 65,7 %, AFR: 4,1 %, p < 0,001; 2 korjausta: 74,8 %, AFR: 2,9 %, p < 0,001). Toistuvat korjaukset pidensivät kestoa verrattuna vain yhteen lisäkorjaukseen (1 korjaus vs. 2 korjausta; p = 0,045). Kokonaan uusittujen paikkojen onnistuminen 10 vuoden jälkeen oli 48,6 % (10 vuoden AFR: 7,0 %). Kokonaan uusittujen paikkojen kestävyyttä pidensi korjaaminen (10 vuoden jälkeen: 1 korjaus: 67,4 %, AFR: 3,9 %, p = 0,044; 2 korjausta: 74,1 %, AFR: 3,0 %, p = 0,003).

Vaikka korjaukset soveltuivat pidentämään paikkojen selviytymistä (onnistuminen vs. 1 korjaus ja onnistuminen vs. 2 korjausta), niin korjattujen ja kokonaan uusittujen paikkojen kestävyydessä ei ollut merkittävää eroa kullakin tasolla (onnistuminen: p = 0,866, 1 korjaus: p = 0,808, 2 korjausta: p = 0,412).

Alkuperäisten, korjattujen ja kokonaan uusittujen paikkojen kestävyys riippui erilaisista potilaaseen ja hampaisiin liittyvistä muuttujista. Melkein kaikissa tilanteissa aikaisempi endodonttinen hoito oli itsenäinen riskitekijä.

• Tutkimuksen laatu: kelvollinen
• Sovellettavuus: Soveltuu hyvin kliiniseen työhön suoralla tekniikalla suomalaiseen väestöön.
• Kommentti: Tutkimus oli tehty yliopisto-olosuhteissa, joten työskentelyssä saattaa olla enemmän aikaa ja huolellisuutta kuin "tosielämässä". Potilaiden kariesriskistä, bruksaamisesta, paikkauksen syystä, käytetyistä materiaaleista ja tekniikoista ei ollut tietoja. Alkuperäistä paikkaa oli kenties korjattu jo aiemmin (ennen vuotta 2000). Korjauksille ei ollut vertailuryhmää (kuten esim. ei tehdä mitään tai tehdään mini-invasiivinen kiillottaminen, uudelleen muotoilu). Kuitenkin tuloksissa oli merkittävä määrä paikkaustoimenpiteitä (eikä vain muutaman hammaslääkärin tekeminä), ja seuranta-aika oli pitkä.

Yleiskommentit:

Olemassa olevien tutkimusten perustella paikan korjaus ja mini-invasiiviset toimenpiteet ovat asianmukaista hoitoa yhdistelmämuovipaikkojen kestävyyden lisäämiseksi. Paikkojen korjaaminen on varteenotettava vaihtoehto paikan kokonaan uusimiselle kestävyyden kannalta. Tarvitaan pitempiä seuranta-aikoja ja paremmin yhteensopivia satunnaistettuja kliinisiä tutkimuksia, jotta meta-analyysin tekeminen olisi mahdollista.