Takaisin

Aikuisten päiväsairaalahoito syömishäiriöissä

Näytönastekatsaukset
Eila Laukkanen
25.8.2014

Näytön aste: D

Päiväsairaalahoidon tehosta syömishäriöiden hoidossa ei ole vakuuttavaa tutkimusnäyttöä aikuisilla.

Eteläkorealaisessa satunnaistetussa, kontrolloidussa tutkimuksessa «Kong S. Day treatment programme for patients with ...»1 verrattiin päiväsairaalahoito- (DTP) ja perinteistä avohoito-ohjelmaa syömishäiriön hoidossa. Päiväsairaalahoito oli modifioitu Toronton päiväsairaalaohjelma, joka toteutui neljänä päivänä viikossa, 8 tuntia/vrk. Hoito perustui biopsykososiaaliseen ohjelmaan sisältäen kognitiivis-behavioristisia komponentteja toteutettuna ryhmissä ja yksilö- ja perheterapiaa. Ruokailut tapahtuivat ryhmässä valvottuna, psyykenlääkehoitona oli SSRI-lääkkeitä ja anksiolyyttejä. Toronton ohjelmasta poiketen hoito sisälsi myös 2 päivän leirin. Hoitoryhmä ei ollut suljettu, vaan siihen tuli mukaan uusia potilaita koko ajan. Hoito kesti 8–14 viikkoa (keskiarvo 10,8 viikkoa, SD 3,5 viikkoa). Avohoito oli interpersoonallista psykoterapiaa (IPT), kognitiivis-behavioraalista terapiaa (KBT) ja psyykenlääkehoitoa. IPT:tä oli kaksi 50 minuutin istuntoa viikossa ja KBT:tä kaksi 30 minuutin istuntoa viikossa. Hoidon kesto oli 8–14 viikkoa (keskiarvo 10,7 viikkoa SD 3,8 viikkoa).

Tutkittavat: 50 avohoidon syömishäiriöyksikköön lähetettyä potilasta (laihuushäiriö, ahmimishäiriö, epätyypillinen syömishäiriö), joilla ei ollut vakavaa muuta psyykkistä häiriötä eikä edellisen vuoden aikana päiväsairaalahoitoa. Heidät satunnaistettiin interventio- (DTP) ja avohoitoryhmään. Interventio ja tiedonkeruu toteutuivat 21 päiväsairaalapotilaan osalta ja avohoito 22 osalta. Kaikki tutkitut olivat naisia, jotka eivät eronneet iän, koulutustaustan tai sairauden keston suhteen (iän keskiarvo 26,90 vuotta, SD 7,20 vuotta vs 24,68 vuotta, SD 3,63 vuotta), ei myöskään diagnoosin suhteen.

Tulosmittarit: BMI, Eating Disorder Inventory-2, Beck Depression Inventory, Rosenberg Self-Esteem Scale ja 10 kysymyksen itsetuntomittari.

Tulokset: Ryhmien välisessä vertailussa ei ollut tilastollista eroa, mutta DTP-ryhmän potilailla oli merkitsevästi suuremmat muutokset syömisen psykologisissa oireissa mitattuna EDI-2-mittarilla. EDI-2-kokonaispisteet ennen DTP-ryhmä 134,81 (SD 50,62) vs 80,52 (SD 45,12) / kontrollit 146, 50 (SD 32,04) vs 134, 27 (SD 27,69), depressio-oireissa BDI-mittarilla DTP 28,43 (SD 11,55) vs 16,76 (SD 14,35) / kontrollit 30,41 (SD 8,62) vs 26,41 (SD 7,77) (p < 0,001), muutos itsetunnossa DTP 20,48 (SD 7,43) vs 25,90 (SD 8,68) / kontrollit 20,09 (SD 7,10) vs 20, 68 (SD 6,79) (p = 0,001), BDI-muutos oli DTP-ryhmässä: ennen hoitoa 21,46 (SD 5,66) vs hoidon jälkeen 22,43 (SD 4,13) ja vastaavasti avohoitoryhmässä 20,46 (SD 3,40) vs 20,83 (2,62), p < 0,01.

  • Tutkimuksen laatu: kelvollinen
  • Sovellettavuus suomalaiseen väestöön: hyvä

Saksalaisessa satunnaistetussa tutkimuksessa «Zeeck A, Weber S, Sandholz A ym. Inpatient versus ...»2 verrattiin vaikeasta ahmimishäiriöstä kärsivien potilaiden samanmittaisten päiväsairaala- ja osastohoidon tuloksia heti hoidon loputtua ja 3 kuukauden kuluttua. Molemmissa hoidoissa lähestymistapa oli psykodynaaminen, johon oli integroitu systeemisiä ja oireisiin keskittyviä komponentteja. Potilaat dokumentoivat syömisensä ja käsittelevät sitä hoitajien kanssa kognitiivis-behavioraalisella otteella. Lääkehoitoa käytettiin (fluoksetiini), jos potilaat eivät 4 viikon hoito-ohjelman jälkeen pystyneet vähentämään ahmimistaan ja oksentamistaan. Päiväsairaalahoito toteutui 5 päivänä viikossa, osastohoidossa viimeinen viikonloppu oli vapaa. Molemmat hoidot kestivät noin 90 vuorokautta (päiväsairaala 86,7 ± 23,6 vrk vs osastohoito 93,2 ± 32,7 vrk).

Tutkittavista 21 oli osastohoidossa (ikä 24,0 ± 7,6, naisia 93,2 %) ja 22 päiväsairaalahoidossa (ikä 26,2 ± 7,2, naisia 95,5 %). Osastohoidon jatkoi loppuun 18 ja päiväsairaalahoidon 18 potilasta. Kolmen kuukauden seurantaan jatkoi osastohoidetuista 17 ja päiväsairaalahoidossa olleista 22.

Tulosmittarit: Ensisijainen tulosmittari oli muutos EDI-kyselyn ahmimishäiriöosiossa ja tilanteen huonontuminen hoidon jälkeen, EDI-kyselyn pistearvon huonontuminen. Toissijaiset tulosmittarit olivat ahmimishäiriöoireiden voimakkuus EDI-kyselyllä mitattuna ja oksentelun frenkvenssi. Lisäksi mitattiin muutos yleisissä psyykkisissä oireissa GSI, SCL-90-R-kyselyllä.

Tilastomenetelminä olivat t-testi, varianssianalyysi ja chi toiseen -testi. Muutosta toistetuissa mittauksissa testattiin ANOVA:lla. Analyysissä olivat mukana sekä hoidon läpi vieneet että hoitoaieanalyysi (intention to treat, ITT).

Tulokset: Ryhmien välillä ei ollut alkuvaiheessa merkittäviä eroja iässä, sukupuolessa tai demograafisissa muuttujissa. Niillä 6 potilaalla, jotka jäivät tutkimuksesta pois odottaessaan hoitoja, oli tilastollisesti merkitsevästi korkeammat pisteet (p = 0,02) yleistä psyykkistä terveyttä kuvaavissa SCL-90-pisteissä verrattuna heihin, jotka jatkoivat tutkimuksessa. Lääkkeitä käytti 23 potilasta hoidon aikana, ryhmien välillä ei ollut eroja, kolmen kuukauden seurannassa 70 % osastohoito- ja 62 % päiväsairaalaryhmässä käytti lääkkeitä. Avohoitoa jatkoi hoitojakson jälkeen 50 % molemmista ryhmistä. Molemmissa ryhmissä EDI-2-ahmimishäiriöpisteet laskivat merkitsevästi, ryhmien välillä ei ollut eroa. (Pistearvot: päiväsairaala 11,48, SD 3,72 vs 5,14, SD 3,94 vs 2,94, SD 3,21, osastohoito 11,84, SD 4,15 vs 5,35, SD 5,63 vs 6,29, SD 6,62). Osastohoidon jälkeen potilaiden oireet lisääntyivät merkitsevästi useammin (p = 0,028) verrattuna päivähoitoryhmään. Toissijaisissa tulosmuuttujissa ei ollut eroa ryhmien välillä, vaikka molemmissa ryhmissä psykopatologiaa kuvaavat pistearvot laskivat ja oksentelukerrat harvenivat. Uloskirjoitusvaiheessa osastohoitopotilaista oli remissiossa 7ja päiväsairaalassa hoidetuista 4. Mikään testatuista muuttujista ei ollut yhteydessä EDI:n ahmimishäiriöoireiden vähentymiseen.

Johtopäätös: Molemmat hoitomuodot johtivat vakavasta ahmimishäiriöstä kärsivän potilaan toipumiseen.

  • Tutkimuksen laatu: heikko
  • Sovellettavuus suomalaiseen väestöön: heikko

Havainnoivassa saksalaisessa seurantatutkimuksessa «Fittig E, Jacobi C, Backmund H ym. Effectiveness o...»3 selvitettiin strukturoidun, pääosin ohjekirjaan perustuvan (manualisoidun) päiväsairaalahoidon (sisältäen 4 viikkoa motivointia, 4 kuukautta päiväsairaalahoitoa ja 4 kuukautta avohoidon jälkihoitoa) tehoa 47 laihuushäiriötä ja 36 ahmimishäiriötä sairastavan hoidossa (iän keskiarvo 21,96 vuotta, SD 4,08 vuotta, range 16–33 vuotta).

Kaikista 283 päiväsairaalassa hoidetuista potilaista 193 (AN-R restricting type n = 58, AN–B/P binge eating/purging type n = 42, BN n = 109) otettiin mukaan tutkimukseen. Poissulkukriteerit olivat akuutit psykoottiset tilat, huumausaineiden käyttö, itsetuhoisuus, vakava alipaino (BMI alle 16 kg/m2), oksentaminen useasti (≥ 25 /vrk) tai haluttomuus osallistua.

Hoito oli teoriapohjaltaan kognitiivis-behavioraalinen, joka sisältää myös psykoedukaatiota ja sosiaalisten taitojen harjoittelua. Hoidon tehon mittareina olivat BMI, EDI (Eating Disorder Inventory), ahmimisen ja oksentamisen frekvenssi sekä SCL-90 (Symptom Check List-90). Mittausajankohdat olivat ennen hoidon alkua, päiväsairaalahoidon lopussa ja 18 kuukautta hoidon jälkeen. Potilas katsottiin toipuneeksi syömishäiriöstä, jos hän ei täyttänyt minkään syömishäiriön diagnostisia kriteereitä (DMS-IV), BMI oli ≥ 20 kg/m2, eikä ahmimista tai oksentelua esiintynyt 12 edeltävän viikon aikana, EDI-pistearvot osaskaaloissa 1–3 vastasivat ei-syömishäiriötä sairastavan pistearvoja ja alle 20-vuotiaiden BMI oli vähintään 19 kg/m2.

Tulos: Heti päiväsairaalahoidon päätyttyä kaikissa diagnostisissa ryhmissä oli merkittävä korjaantuminen verrattuna ennen ja jälkeen hoidon. AN-potilailla suurimmat vaikuttavuusluvut olivat BMI AN-R; d = 1,35, AN-B/P d = 1,68 ja EDI-osaskaalan pisteet halua laihtua AN-R d = 1,69, AN-B/P d = 2,02. BN-potilailla suurimmat vaikuttavuusarvot olivat EDI-osaskaalan pisteissä halu laihtua d = 1,90 ja EDI:n osaskaala ahmimishäiriöpisteissä d = 2,44.

Seurannan tulokset: Kaikissa diagnostisissa ryhmissä oli merkittävä korjaantuminen. Seurannan lopussa 40,2 % laihuushäiriöpotilaista ja 40,4 % ahmimishäiriöpotilaista oli toipunut. Tutkittavat olivat hyvin koulutettuja, seurannassa (18 kuukautta) ei ollut tiedossa, olivatko he käyttäneet muita mielenterveyspalveluita. AN:n ja BN:n diagnostisten ryhmien välisiä eroja ei esitetty.

  • Tutkimuksen laatu: kelvollinen
  • Sovellettavuus suomalaiseen väestöön: kohtalainen

Italialaisessa retrospektiivisessä potilaskohorttitutkimuksessa «Gentile MG, Manna GM, Ciceri R ym. Efficacy of inp...»4 (aineiston keruuaika 8 vuotta) selvitettiin samassa yksikössä joko osasto- tai päiväsairaalahoidossa olleiden vakavasta laihuushäiriöstä kärsivien potilaiden hoidon tuloksia. Hoito tai interventio sisälsi ravintokuntoutuksen (päivittäinen ruokailun ohjanta, ajoittaiset ravintolisät, tilapäinen nenä-mahaletkuruokinta), psykoterapeuttisen hoidon (psykoedukaatiota, kognitiivis-behavioraalista ja oivallukseen perustuvaa terapiaa), käyttäytymisterapiaa muun muassa liittyen ruokailuun ja liikuntaan sekä perheille psykoedukaatiota ryhmissä. Lisäksi potilailla oli tarvittaessa psyykelääkitys (SSRI, toisen polven antipsykootti, ahdistuslääke).

Tutkittavat olivat yhteen sairaalaan ohjattuja, vakavasti alipainoisia laihuushäiriöpotilaita (BMI ≤ 13,5 kg/m2). Aineistoon tuli 99 potilasta (95 naista, 4 miestä), BMI-keskiarvo 12,5 kg/m2 (SD 0,9), iän keskiarvo 21,9 vuotta SD 8,6. Potilaista 34 %:lle tämä oli ensimmäinen hoitoyritys. Ohjelman keskeytti 18 potilasta. He olivat vanhempia kuin ohjelman läpivieneet potilaat, sairaus oli kestänyt kauemmin ja heillä oli useammin ahmimis- tai oksentamisalatyypin laihuushäiriötä (38 % vs 20 %). Kuusi potilasta halusi hoitoon lähemmäksi kotipaikkakuntaa. Lopullinen tutkimusaineisto oli 75 potilasta (75,5 %). Sairaalahoito kesti 6,3 ± 4,3 kuukautta.

Onnistunut hoidon tulos määriteltiin seuraavasti: BMI vähintään 18 ja psykiatrin arviomana saavuttanut terveen suhtautumisen ruokaan. Epäonnistumiseksi määriteltiin BMI:n lasku seuranta-aikana.

Tulokset: Intensiivisen hoidon alussa potilaat olivat oireilleet keskimäärin 46,5 ± 52,7 kuukautta. Intensiivinen osastohoito toteutettiin siihen saakka, kunnes potilas saavutti BMI:n 18,3 ± 0,8 kg/m2. Sen jälkeen potilaat olivat avohoidossa (jatkohoidon keston keskiarvo 17,4 ± 1,6 kuukautta), jona aikana BMI kohosi 19,1 ± 1,6kg/ m2. Hoidon aikana 32 potilasta sai nenä-mahaletkuruokintaa, joka kesti keskimäärin 4,4 ± 2,5 kuukautta.

Päätulos oli, että muutos painossa ja BMI:ssä oli merkitsevä (p < 0,001): painon muutos ennen 32,4 ± 5 / uloskirjoitus 47,2 ± 6,1 / seuranta 49,4 ± 6,8 ja BMI 12,6 ± 0,8 / 18,3 ± 0,9 / 19,0 ± 1,7. Tutkijoiden päätelmän mukaan erittäin strukturoitu hoito-ohjelma on tuloksellista vakavasti laihuushäiriötä sairastavien potilaiden hoidossa.

  • Tutkimuksen laatu: heikko
  • Sovellettavuus suomalaiseen väestöön: kohtalainen

Japanilaisessa retrospektiivisessä potilaskohorttitutkimuksessa «Amemiya N, Takii M, Hata T ym. The outcome of Japa...»5 tutkittiin japanilaisen standardoidun hoito-ohjelman tehoa syömishäiriöpotilaiden hoidossa. Hoito toteutettiin yhden yleissairaalan sisätautiosastolla. Hoito kuvataan kognitiivis-behavioristiseksi lähestymistavaksi perustuen japanilaiseen operationaaliseen käyttäytymisterapiaan ja kognitiiviseen terapiaan, johon sisältyy käyttäytymisen rajoittaminen. Potilaat saivat ohjausta kaksi kertaa viikossa vääristyneen käytöksen ja ajatusten muuttamiseksi, ryhmäterapiaa ja perheiden ohjausta. Jos potilas ei pystynyt syömään minimimäärää noin 35 kcal/kg, puuttuva osa annettiin nenä-mahaletkulla. Nautittavaa kalorimäärää nostettiin vähitellen. Potilas sitoutui vapaaehtoisesti nenä-mahaletkuruokintaan ja rajoittamiseen. Kun potilas saavutti tavoitepainon, alkoi harjoittelu normaaliin elämään paluuseen. Terapiaistunnot jatkuivat samanaikaisesti.

Osastolle tuli 120 laihuushäiriötä sairastavaa potilasta (diagnoosi strukturoidulla haastattelulla DSM-IV:n mukaan). Heistä 88 naista hoidettiin tutkittavalla ohjelmalla (aineiston keruuaika 15 kuukautta). Tutkimukseen osallistui heistä 67 (76,1 %), yhdeksää potilasta ei tavoitettu ja 12 kieltäytyi tutkimuksesta. Tutkittavien iän oli keskiarvo hoidon alussa 21,6 vuotta, SD 8,1, BMI:n keskiarvo 13,4 kg/m2, SD 1,9 ja syömishäiriön kesto ennen sairaalahoitoa 36,4 kuukautta, SD 62,8.

Seurantatutkimus toteutettiin haastattelemalla (n = 44), puhelinhaastattelulla (n = 5), kyselyllä (n = 1) ja haastattelemalla vanhempia (n = 12). 4 kuolleen potilaan vanhempia haastateltiin. Seuranta tehtiin 6,3 vuotta (SD 1,8 vuotta, vaihteluväli 3,5–5,9 vuotta) sairaalahoidon loppumisen jälkeen.

Mittareina olivat Global Clinical Score (GCS), joka mittaa painoa, ruokailutapoja, kuukautisia, sosiaalista sopeutumista ja koulutusta/työssä oloa (pistearvo 0–3 erinomainen, 4–7 paljon toipunut, 8–11 oireinen, yli 11 huono). Painon arvioinnissa käytettiin japanilaista normistoa. Tutkittavien tausta- ja sairaustiedot sekä sairaalahoidon kesto kerättiin sairaskertomuksista. GCS määriteltiin seurannassa; 47 tutkittavaa täytti japanilaisen depressiokyselyn ja Eating Disorder Inventoryn (EDI). Analyysimenetelminä olivat t-testi, ryhmien vertailussa parittomien t-testi ja portaittainen regressioanalyysi tutkittaessa GCS-pistemäärään yhteydessä olevia tekijöitä.

Tulokset: Tutkimuksessa mukana olleen ja 21 kieltäytyneen sairaalahoidon ajalta kerätyissä potilasasiakirjatiedoissa ei ollut eroja. Seurannassa olleiden potilaiden sairaalahoito oli kestänyt 5–6 kuukautta (keskiarvo 157,8 vuorokautta, SD 95,0), 4 potilasta oli kuollut (3 syömishäiriöön, yksi syöpään). Potilaista 28,6 % oli joutunut uudelleen sairaalahoitoon.

BMI oli 47,6 %:lla alle 13 kg/m2. BMI sairaalahoidon lopussa vs alkutilanne oli kohonnut (p < 0,001) ja edelleen seurantavaiheessa verrattuna uloskirjoitukseen (p = 0,002): ennen 13,5 ± 2,0 / uloskirjoitus 17,3 ± 2,0 vs seuranta 18,3 ± 2,2. Yleistilanne seurannassa mitattuna GCS-pisteillä oli erinomainen 57,1 %:lla, runsaasti korjaantunut 14,3 %:lla, oireileva 14,3 %:lla ja huono 14,3 %:lla. Nuorempi ikä ja korkeampi BMI uloskirjoitusvaiheessa olivat yhteydessä parempaan lopputulokseen.

  • Tutkimuksen laatu: kelvollinen
  • Sovellettavuus suomalaiseen väestöön: heikko

Brittiläisessä neljän vuoden seurantatutkimuksessa «Long CG, Fitzgerald KA, Hollin CR. Treatment of ch...»6 selvitettiin pitkään laihuushäiriötä sairastaneiden aikuisten hoidon tuloksia (toipuneet vs ei toipuneet) ennen akuuttia hoitoa sairaalassa, sairaalahoidon jälkeen ja 4 vuoden kuluttua. Sairaalahoito-ohjelma oli kehitetty kroonisesti laihuushäiriötä sairastaville potilaille. Lähestymistapa oli joustava, ja hoidossa käytettiin manualisoitua hoitorakennetta. Potilaan aktiivinen osallistuminen ohjelmaan oli keskeistä, tavoitteet hoidon eri vaiheessa asetettiin strukturoidusti ja arvioitiin potilaan kanssa kuuden viikon välein. Terapia oli käsikirjaan perustuva, direktinen, kognitiivis-behavioristinen terapia, joka rakentui eri vaiheista. Hoidossa käytettiin myös dynaamista psykoterapiaa. Perhe oli mukana hoidossa. Hoito oli nelivaiheinen: ravitsemuksen korjaus ja psykoedukaatio tapahtuivat sairaalassa, sen jälkeen eri terapiamenetelmät, sitten liikunnan harjoittelu ja relapsin esto ennen avohoitoa ja potilaan tilanteen mukainen avohoito. Tutkimuksessa tarkasteltiin erikseen laihuushäiriön kahta tyyppiä: paastoava (AN-R) vs ahmiva/tyhjennyspainotteinen laihuushäiriö (AN-BP).

Tutkittavat olivat 34 peräkkäin sairaalaan lähetettyä laihuushäiriöpotilasta (DSM-IV:n kriteerit). Sisäänottokriteerit osastolle olivat BMI alle 17,5, hyvin nopea painon putoaminen, hengenvaaralliset fyysiset komplikaatiot, itsemurhariski tai pitkäaikainen hyötymättömyys avohoidosta. Kaikki olivat naisia, iän keskiarvo 33 vuotta (vaihteluväli 18–57 vuotta), ikä sairauden alkaessa keskimäärin 20 vuotta (vaihteluväli 12–40 vuotta), sairauden kesto keskimäärin 13 vuotta, SD 8,64 (vaihteluväli 4–34 vuotta). Hoidon alussa potilaista 20 eli yksin, 11 oli naimisissa ja 3 eronnut. Potilaista 10:llä syömishäiriön tyyppi oli AN-R ja 24:llä AN-BP. BMI:n keskiarvo oli 14,06 ± 1,46 kg/m2.

Tutkimusmenetelmät: Morgan-Rusell Assessment Schedule (MRAS), psykologin tai psykiatrin tekemä haastattelu, joka fokusoituu syömiskäyttäytymiseen, kuukautisiin sekä psyykkiseen, psykoseksuaaliseen ja sosiekonomiseen tilanteeseen. Viiden osaskaalan summapisteiden perusteella hoidon tulos luokiteltiin akselilla hyvä, keskinkertainen tai huono. Eating-Disorder inventory (EDI), potilaan täyttämä Body Shape Questionnaire (BSQ), Overcoming Anorexia Questionnaire (OANQ), Anorectic Behaviour Observation Scale (ABOS), vanhempien tai puolison täyttämä 30 kysymyksen kysely, jolla mitataan anorektista käyttäytymistä, painon muutos Body Mass Index (BMI), Brief Sympton Inventory (BSI), joka mittaa psyykkisiä oireita 53 kysymyksellä ja tuottaa ns. General Severity Index (GSI) arvon, Culture-Free Self-Esteen Inventory (CFSEI) ja Health and Daily Living Form (HDL), itse täytettävä kysely, joka mittaa selviytymiskeinoja arjessa.

Toipuneeksi arvioitiin potilas, joka MSR-osapistemäärä oli kuukautisista 1, BMI oli yli 18, ABOS-arvo oli alle 19, BMI yli 18, ei ahmimista, oksentamista tai laksatiivien käyttöä viimeisten 2 kuukauden aikana.

Tulokset: Seuranta toteutui 32 potilaasta. 29 potilaan kohdalla toteutui koko sairaalahoito-ohjelma (keskimääräinen kesto 102 vrk), heidän lähtö-BMI:nsä keskiarvo oli 19,25 ± 1,27 kg/m2, 5 keskeytti sairaalahoidon (keskimääräinen kesto 47 vrk, vaihteluväli 20–95 vrk). Kaikki potilaat kävivät vähintään 4 kertaa seuraavan vuoden aikana avohoidossa. Avohoidon käyntimäärien vaihtelu oli suuri, 4–20.

Sairaalahoidon lopussa muutokset positiiviseen olivat MRAS-, EDI-, BSI- ja CFSEI-pisteissä. Neljän vuoden seurannassa positiivinen muutos oli MRAS:ssa ja EDI:n osaskaaloissa pyrkimys laihuuteen, tyytymättömyys kehoon, passiivisuus ja ihmissuhteisiin liittyvä epäluottamus. Myös muissa skaaloissa oli muutos positiivisuuteen. 17 tutkittavaa oli toipunut sairaudesta (44 %); toipumiseen liittyi eläminen perheessä tai parisuhteessa. AN-BP-potilaista toipui enemmän (76,5 %) kuin AN-R-potilaista (23,5 %). Ne, jotka eivät toipuneet, pisteyttivät negatiivisemmin EDI-kyselyssä osaskaalat tyytymättömyys omaan kehoon ja luottamus ihmissuhteissa.

Johtopäätös: Tulokset osoittivat kroonistuneiden syömishäiriöpotilaiden hyötyvän juuri heille modifioiduista, strukturoiduista sairaalahoito-avohoitojärjestelyistä. Toipumiseen oli yhteydessä syömishäiriön tyyppi, sairaalahoidon jälkeen toteutuneen avohoidon määrä samoin kuin myönteinen muutos psykologisia muutoksia mittaavissa mittareissa.

  • Tutkimuksen laatu: kelvollinen
  • Sovellettavuus suomalaiseen väestöön: heikko

Kommentit:

«Kong S. Day treatment programme for patients with ...»1: Tutkimus on ainoa satunnaistettu päiväsairaalahoidon tulostutkimus. Tosin tutkimusaineisto oli pieni ja heterogeeninen, lähtöpaino oli suhteellisen korkea, tutkittavat olivat nuoria aikuisia ja aikuisia, seuranta-aika oli lyhyt, vain hoidon lopussa.

«Zeeck A, Weber S, Sandholz A ym. Inpatient versus ...»2: Aineiston koko oli pieni. Tutkimuksessa kuvattuja potilaita ei suomalaisen käytännön mukaan pääsääntöisesti hoideta sairaalassa.

«Fittig E, Jacobi C, Backmund H ym. Effectiveness o...»3: Sovellettavuuteen vaikuttavat Suomen maantieteelliset etäisyydet: päiväsairaalahoitoon matkustaminen saattaa olla haasteellista.

«Gentile MG, Manna GM, Ciceri R ym. Efficacy of inp...»4: Aineiston keruuaika oli pitkä, tulosmuuttujat olivat suppeita ja keskittyvät biologisiin mittareihin. On sovellettavissa Suomeen siltä osin, että puhuu strukturoidun hoito-ohjelman ja osasto- ja avohoidon yhteen punomisen ja lisäksi monipuolisten terapeuttisten interventioiden käytön puolesta.

«Amemiya N, Takii M, Hata T ym. The outcome of Japa...»5: Tutkimus antaa tietoa vapaaehtoisesta nenä-mahaletkun käytön mahdollisuudesta samoin kuin vakavasti alipainoisten vapaaehtoisesta sopimukseen perustuvasta hoidosta. Ei ole suoraan sovellettavissa Suomeen, mutta antaa kehitysideoita.

«Long CG, Fitzgerald KA, Hollin CR. Treatment of ch...»6: Mahdollisesti maantiede on este soveltamiselle suomalaiseen väestöön.

Kirjallisuutta

  1. Kong S. Day treatment programme for patients with eating disorders: randomized controlled trial. J Adv Nurs 2005;51:5-14 «PMID: 15941455»PubMed
  2. Zeeck A, Weber S, Sandholz A ym. Inpatient versus day clinic treatment for bulimia nervosa: a randomized trial. Psychother Psychosom 2009;78:152-60 «PMID: 19270470»PubMed
  3. Fittig E, Jacobi C, Backmund H ym. Effectiveness of day hospital treatment for anorexia nervosa and bulimia nervosa. Eur Eat Disord Rev 2008;16:341-51 «PMID: 18668700»PubMed
  4. Gentile MG, Manna GM, Ciceri R ym. Efficacy of inpatient treatment in severely malnourished anorexia nervosa patients. Eat Weight Disord 2008;13:191-7 «PMID: 19169075»PubMed
  5. Amemiya N, Takii M, Hata T ym. The outcome of Japanese anorexia nervosa patients treated with an inpatient therapy in an internal medicine unit. Eat Weight Disord 2012;17:e1-8 «PMID: 21997338»PubMed
  6. Long CG, Fitzgerald KA, Hollin CR. Treatment of chronic anorexia nervosa: a 4-year follow-up of adult patients treated in an acute inpatient setting. Clin Psychol Psychother 2012;19:1-13 «PMID: 21312315»PubMed