Yhdysvalloissa ns. Framinghamin tutkimuksessa «McAlindon TE, Wilson PW, Aliabadi P ym. Level of p...»1 vuodet 1983–93 kattavassa väestöpohjaisessa kohorttitutkimuksessa (alkututkimusvuodet 1983–85, keskimääräinen seuranta-aika 8 vuotta) selvitettiin radiologisen ja kliinis-radiologisen polvinivelrikon ja tavallisen liikunta-aktiivisuuden välistä yhteyttä iäkkäillä miehillä ja naisilla (keski-ikä lähtötilanteessa 70.1 ± 4.5 vuotta, vaihteluväli 63–91 vuotta). Lähtötilanteessa oli 473 osallistujaa. Tapaukset oli esitetty kattavasti ja radiologiset diagnostiset kriteerit annettiin (KL ≥ 2). Liikuntalajit jaettiin kevyeen, kohtuulliseen ja raskaaseen liikuntaan, ja kussakin lajissa kysyttiin liikunnan määrä tunteina päivässä. Tulokset vakioitiin iän, sukupuolen, BMI:n, polvivammojen, terveydentilan, tupakoinnin ja kalorimäärän mukaan.
Radiologisen polvinivelrikon riski kasvoi raskaassa liikunnassa merkittävästi, jos liikuntaa harrasti ≥ 4 tuntia päivässä verrattuna vähemmän liikuntaa harrastaviin (OR 7.0 (2.4–20)). Myös oireisen polvinivelrikon riski kasvoi samalla tavoin (OR 5.3 (1.2–24)). Kevyessä ja kohtalaisessa liikunnassa ei nähty vastaavaa yhteyttä päivittäisen liikuntamäärän ja polvinivelrikon välillä.
Entisiin suomalaisiin miespuolisiin huippu-urheilijoihin (n = 2 401) kohdistuneissa tutkimuksissa «Kujala UM, Kaprio J, Sarna S. Osteoarthritis of we...»2 tutkittavat jaettiin urheilumuotoihin, joissa alaraajojen kantaviin niveliin kohdistuu erityyppistä kuormitusta: kestävyyslajien urheilijat, voimalajien urheilijat ja joukkuelajien urheilijat. Nivelrikon diagnoosi perustui sairaalarekisteristä saatuihin tietoihin primaaridiagnoosista. Kontrollit (n = 1 712) valittiin armeijapalveluksen AI-luokassa 20-vuotiaina suorittaneista miehistä.
Sairaalahoitojen tarvetta alaraajojen nivelrikon vuoksi analysoitaessa todettiin sekä joukkuelajien että voimalajien urheilijoilla olevan 45 ikävuodesta alkaen hieman enemmän nivelrikkoa kuin verrokeilla (joukkuelajit, OR 1.9 (1.24–2.92) ja voimalajit, OR 2.17 (1.41–3.32)).
Englannissa tehdyssä tapaus-verrokkitutkimuksessa «Spector TD, Harris PA, Hart DJ ym. Risk of osteoar...»3 verrattiin naispuolisia entisiä huipputason tennispelaajia ja entisiä keski- ja pitkänmatkan huippu-urheilijoita (n = 81) väestörekisteristä valittuihin kontrolleihin (n = 977). Tapaukset ja radiologiset menetelmät (röntgenluokitus 0–3) on esitetty kattavasti. Käytetyssä radiologisessa luokittelussa luokka ≥ 1 vastasi KL-luokituksessa luokkaa ≥ 2.
Entisillä huippu-urheilijoilla oli enemmän radiologista polvinivelrikkoa kuin kontrolleilla (OR 3.57 (1.89–6.71), osteofyyttejä tibiofemoraalisessa nivelraossa OR 3.5 (1.80–6.81), osteofyyttejä patellofemoraalisessa nivelraossa OR 2.97 (1.15–7.67) ja patellofemoraalinivelraon kapenemista).
Yhdysvalloissa Framinghamin väestöpohjaisessa kohorttitutkimuksessa «Hannan MT, Felson DT, Anderson JJ ym. Habitual phy...»4 selvitettiin tavanomaisen liikunnallisen intensiteetin yhteyttä miesten ja naisten polvinivelrikon riskiin. Polviröntgenkuvat otettiin tutkittavilta 1983–85 (n = 1 415, keski-ikä 73 vuotta). Tutkittavilta oli kysytty vuosina 1954–57 ja 1971–73, kuinka monta tuntia he harrastavat erilaista liikuntaa. Tapaukset, liikunnallisen aktiivisuuden luokittelu (1–4) ja radiologiset menetelmät (KL-luokitus) on esitetty kattavasti.
Tavanomaisella liikunnan harrastamisella ei ollut yhteyttä lisääntyneeseen radiologiseen polvinivelrikkoon (OR 0.91 (0.43–1.91) – 1.34 (0.66–2.74) miehet, OR 0.79 (0.46–1.37) – 1.16 (0.68–1.98) naiset).
Michaelsson työryhmineen selvitti prospektiivisessa kohorttitutkimuksessa «Michaëlsson K, Byberg L, Ahlbom A ym. Risk of seve...»5 Vasaloppet-hiihtotapahtumaan (90 km:n hiihto) osallistuvien riskiä sairastua polvi ja lonkkanivelrikkoon. Tutkittavat (48 574 miestä ja 5 409 naista) olivat osallistuneet kyseiseen hiihtotapahtumaan ainakin kerran vuosina 1989–98. Tutkittavien tiedot yhdistettiin kansalliseen polven osteotomia- ja polven tekonivelrekisteriin. Seuranta-aikana (keskimäärin kymmenen vuotta) 227 tutkittavalle tehtiin polven osteotomia tai tekonivelleikkaus.
Niillä, jotka olivat osallistuneet ≥ 5 kertaa kilpailuun, oli 1.73-kertainen riski (hazard ratio) (95 % luottamusväli 1.14–2.63) polven osteotomia- tai tekonivelleikkaukseen kuin niillä, jotka olivat osallistuneen hiihtotapahtumaan vain kerran. Myös ne, joilla oli nopea tulosaika, olivat suuremmassa riskissä polven toimenpiteeseen kuin ne, joiden tulosaika oli heikko.
Yhdysvalloissa väestöpohjaisessa Framinghamin kohorttitutkimuksessa «Felson DT, Niu J, Clancy M ym. Effect of recreatio...»6 selvitettiin vapaa-ajan liikunta-aktiviteettien yhteyttä miesten ja naisten polvinivelrikon riskiin eri painoisilla ihmisillä. Polviröntgenkuvat otettiin tutkittavilta 1993–94 ja tästä keskimäärin 8.75 vuoden päästä vuosina 2002–2005. Yhteensä kuvattiin 1 279 tutkittavaa sekä lähtötilanteessa että seurantapisteessä (keski-ikä 53.2 vuotta, iän vaihteluväli 26–81 vuotta). Radiologisena arviointimenetelmänä käytettiin KL-luokitusta (KL ≥ 2 pidettiin nivelrikkona). Tavanomainen vapaa-ajan liikunta ei ollut yhteydessä lisääntyneeseen radiologiseen polvinivelrikkoon. Myöskään henkilöillä, joiden BMI oli tutkimusjoukon mediaanin yläpuolella (miehillä 27.7 kg/m2 ja naisilla 25.7 kg/m2), ei ollut lisääntynyt riski polvinivelrikkoon.
Chakravarty työryhmineen selvitti prospektiivisessa tapaus-verrokkitutkimuksessa «Chakravarty EF, Hubert HB, Lingala VB ym. Long dis...»7 pitkänmatkan juoksuharrastuksen yhteyttä polvinivelrikkoon. 45 pitkänmatkan juoksijan ja 53 kontrollihenkilön (keski-ikä 58 vuotta, iän vaihtelu 50–72 vuotta) polviröntgenkuvat otettiin vuosien 1984 ja 2002 välillä. Kuvien radiologinen luokitus tehtiin modifioidun KL-luokituksella.
Lähtötilanteessa juoksijaryhmäläisistä 6.7 %:lla oli lieviä polvinivelrikkoon sopivia muutoksia, mutta kontrolliryhmäläisistä ei yhdelläkään, mutta tutkimuksen lopussa juoksijoiden polvinivelrikon prevalenssi ei poikennut tilastollisesti merkittävästi kontrollihenkilöiden prevalenssista (juoksijat 20 %, kontrollihenkilöt 32 %). Myöskään vaikea-asteisen polvinivelrikon prevalenssissa ei ollut ryhmien välillä eroa (juoksijat 2.2 %, kontrollihenkilöt 9.4 %).
Tämä teksti on linkitetty seuraaviin artikkeleihin: